Mikäli olet lukenut osat 1 ja 2, todennäköisesti päällimmäisenä mieleesi ovat jääneet hehkutukseni. Olen ollut hurmioitunut tapahtuman moniulotteisista ideoista, liikkeen kirjosta ja tunnelmista, olen saanut elämyksiä ja ravisteluja, jotka ovat koskettaneet syvältä. Tapahtumaa on ollut helppo kehua! Kokosin ajatuksiani tähän viimeiseen postaukseen nuorten ja aikuisten voimistelusarjojen osalta ja homma menikin yllättäin vähän haastavammaksi, johtuu tutusta maaperästä, johon minulla on kosketuspintaa useammalta vuodelta. Otan vapauksia pohtia asioita taas vähän laajemmasta näkökulmasta. Nyt menee filosoofiseksi, pahoitteluni ;)
Sarjojen karkea jaottelu oli siis tanssi ja voimistelu. Tanssin kategoriaan menee hurja määrä eri lajeja ja liikekieliä, jotka usein niputetaan Voimisteluliiton puolella kategoriaan "tanssi". Olikohan tämä myös voimistelusarjan ajatus? Papereissa lukee voimistelu, juontaja puhui tanssillisesta voimistelusta, menin itsekin jo sekaisin kumpaa tarkoitettiin. Säännöissä mainittiin, ettei kisoihin saa tulla voimistelun kilpaohjelmalla, mutta totta tosiaan Voimisteluliiton alla on kahdeksan voimistelulajia ja vielä lisäksi "tyylilaji" tanssillinen voimistelu, joiden liikekielet ja tekniikka poikkeavat melkoisesti toisistaan eli vaikka ei toisi suoraan kilpaohjelmaa, niin karrikoidusti maallikkokin näkee, että esimerkiksi kilpa-aerobicin tai telinevoimistelun voimistelutekniikka on kaukana tanssillisen voimistelun tekniikasta ja koreografian muodosta. Tämä taustapohdinta siksi, että veikkaan monen joukkueen tapahtumassa ajatelleen voimistelulla juuri tanssillista voimistelua ja katsoneen ohjelmia tiettyjen silmälasien läpi, mutta alunperin tapahtuman sarjat nähdessään ei välttämättä kaikki, kuten ei tarvinnutkaan. Jatkossa järjestäjien siis kannattaa pohtia tätä tarkennusta, jotta se olisi lähtökohtaisesti kaikille sama. Näin voisi kannustaa voimistelun eri kilpalajeja luomaan näyttämöllisiä esitysohjelmia, joiden osaaminen ja perinne on meillä Suomessa valitettavasti vielä melko lapsenkengissä. Toisaalta kuten jo ensimmäisessä osassa totesin, tanssi/voimistelu jaottelua ei välttämättä tarvita, mikäli tuomaristo katsoo "vain" koreografiaa, kun sinänsä voimisteluteknisiin asioihin ei juuri puututtu palautteessa ja tuomaristo koostui pääasiassa tanssin ja musiikin ammattilaisista. Silti kiinnostaisi tietää, mitkä olivat tuomaristojen arviointikriteeriEROT näille sarjoille, sitä ei paljastettu, vaikka kaksi erillistä sarjaa oli. Mitkä asiat siis painoivat vaakakupissa, kun tanssin ohjelmia palkittiin ja vastaavasti voimistelun? Jäin pohtimaan voimistelusarjojen kohdalla, mikä tällaisen koreografiakisan tulokulma ja painotus voisi olla, jotta se hiukan eroaisi muista tapahtumista: idean omaperäisyys, teemallisuus, tekniikan laadukas kikkailu, oivaltavuus, tulkinta, tunnelma, ilmaisullisuus...? Onnittelut joka tapauksessa kaikkien sarjojen palkituille, olette palkintonne ansainneet. Monella muullakin ohjelmalla oli katsojiin vaikutuksia, joten älkää masentuko, jos tällä kertaa palkintoa ei napsahtanut, se ei välttämättä kerro koko totuutta!
Vaan on se pirullinen tuo kriittinen ääni takaraivossani, joka yrittää päsmäröidä, kun katson voimisteluohjelmia, erityisesti - Kuopiossakin voimistelusarjoissa nähtyjä - tanssillisen voimistelun ohjelmia. Yritän opettaa itseäni "vain nauttimaan ja saamaan uusia oivalluksia" ja ajoittain siinä onnistunkin, mutta tämä levoton sielu...nämä vuodet... huoh... suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta, olen nähnyt jo aika monta kertaa aaltoliikkeen, taivutuksen ja vauhtiheiton. Kauniita liikkeitä, kyllä. Mutta, kun niissä (ja niistä) elää monta vuotta, ne muuttuvat ennalta-arvattaviksi ja katsojana hurmioitumiskynnys kohoaa tai sitten käsittämättömästä syystä päinvastoin, koen yhtäkkiä katsomossa omistushaluisuusreaktion ja alan osoittelemaan asioita, jotka "eivät oikein kuulu tähän lajiin". Nytkin huomasin katsojana kokevani ristiriitaisia fiiliksiä. Nautin muutamista laatutakuuohjelmista, joissa nyanssit niin liikkeissä kuin koreografiassa oli viety aivan huippuunsa. Ne ovat ilo silmälle, koska katsojan ei tarvitse jännittää esiintyjän suorituksen puolesta, mutta oikeastaan nekään eivät aivan uutta näkökulmaa genreen tuoneet, vaikka taidot näillä joukkueilla antaisivat myöden mihin vain. Tulkintakaan ei jostain syystä kolahtanut ihan sielun syövereihin, mutta kaunis linjakas nainen vahvalla tanssillisen voimistelun tekniikalla varustettuna on hurjan esteettinen näky. Ihailen suunnattomasti, kun ei itsellä sellaisia avuja ole :) Parin ohjelman persoonallisesta otteesta olin todella ilahtunut ja niissä myös tekniikka oli tavoitettu hyvin. Lopuissa ohjelmissa tekniikka ja kokonaisuuden rakentuminen meni joko hiukan kriittisen rajan ulkopuolelle, (siis ohjelmina ohjelmien joukossa ne olivat jopa mieleenpainuvia, mutta...) tai sitten ohjelmat jostain syystä toistivat niin tuttua kaavaa ja moneen kertaan nähtyä, etten saanut niistä oikein vahvaa muistijälkeä. Sympatiapisteitäkin toki jaoin mielessäni, kun tajusin ensimetreiltä, miten erilaisista lähtökohdista, erilaisten kokoonpanojen kanssa koreografit ovat lähteneet rakentamaan ohjelmia. Enpä kuitenkaan olisi arvannut, että minulla on "aaltoliikekiintiö". Se ei enää sellaisenaan kosketa ja juuri tuota tulkintaa, tunnelman luomista ja ilmaisullisuutta olen aina pitänyt itse erittäin tärkeänä osana tanssillista voimistelua. Tähänkö olen tullut jo 33-vuotiaana?
Jatkan pohdintaani vielä vähän ja kerron ne oivallukseni joihin lopulta ristiriitaisissa fiiliksissäni päädyin. Tanssillisen voimistelun ohjelmissa on sisäänkirjoitettuna sellainen kaunovoimistelun kiiltokuvamainen lausunto tyyliin "kerro, kunhan kerrot sen virtaavin aaltoliikkein". Liiketekniikkamme, keskustalähtöinen vartalotekniikka, antaako se sittenkin melko suppeat mahdollisuudet, vaikka kuinka yritän itselleni vakuuttaa toisin? Ehkä jopa vahva kulttuuriperimämme - naisvoimistelu - on opettanut meidät tietynlaiseen koreografiseen kaavaan, joka ei ammenna niinkään moni-ilmeisistä tarinoista, ilmiöistä ja epäsymmetriasta, vaan ohjaa koreografeja väistämättä valitsemaan ideatkin akselilta harmoninen onni-kaiho muutamia luonto- ja sääelementtejä unohtamatta ;) Vertaa nyt vaikka nykytanssin mahdollisuuksia tulkita maailmaa halutessaan hyvin oudostikin! Olen useissa blogipostauksissani yllyttänyt tanssillisen voimistelun joukkueita ideakokeiluihin ja rohkaissut muuttamaan välillä koreografian kaavaa, mutta hei, nyt olen päättänyt, etten yllytä enää. Turmelen vielä kapinapäissäni hyvää lajia! Lähden siis haukkamaan happea muualle, oppimaan minua tällä hetkellä niin kiehtovaa friikkiä liikekieltä ja toteuttamaan friikkejä ideoitani jossain muualla, jossa kieltämättä idea toimii paremmin tarkoituksenmukaisessa viitekehyksessä. Voin aina sitten palata kaunovoimistelemaan, kun kaipuu iskee, onhan se minuun sisäänrakennettuna :) Annetaan tanssillisen voimistelun olla näin. Suurinosa harrastajista siitä nauttii sellaisenaan ja sellaisenaan sille taitaa olla paikkansakin, sillä loppujen lopuksi: Oivallus 1. "aaltoliikkeestä" ei saa väännettyä yli kymmentä eri versiota tai ainakin suurella todennäköisyydellä se ei ole yhdennellätoista kerralla tanssillisen voimistelun keskustalähtöisellä liiketekniikalla toteutettu. Oivallus 2. "aaltoliike" ei kuvaa vaikkapa aggressiota tai pakenemista henkihieverissä kovin uskottavasti, miksi siis kömpelösti pakottaa sitä sellaisen idean tulkintaan. Oivallus 3. "Aaltoliike" on kaunis ja vaikuttava juuri symmetrisesti kimpassa tehtynä, mitäpä sitä hajottamaan sinne tänne pitkin lavaa eri profiileissa. Estetiikka. Vaikka sitä välillä parjaan, on se tärkeä arvo ja tarve, johon tämä tyylisuuntaus hyvin sopii hulmuavine kankaineen ja mätsäävine väreineen, tunnelmallisine melodioineen (en ole esimerkiksi ikinä nähnyt tanssillisen voimistelun ohjelmaa, joka olisi perustunut yksittäisiin ääniin), palmikkoineen ja nutturoineen. Olkoon siis niin.
Jos näin on, pitäisin kuitenkin keskustalähtöisen tekniikan ytimenä. Kauniit hulmuavat kankaat ja kiiltokuva-asetelma ei tee siitä vielä tanssillista voimistelua, jos tekniikka on hukassa. Nyt, kun tanssillisen voimistelun tuomarijärjestelmää ja arviointia valtakunnallisesti uudistetaan ko. työryhmä joutuu ehkä ottamaan kantaa myös "kiellettyihin liikkeisiin". Mitään ei haluta kieltää, tiedän tämän lähtökohdan, mutta fyysiset ominaisuudet (voima ja liikkuvuus, laajat liikeradat ja vaativat isot hypyt erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten sarjoissa) näyttävät yhä enemmän tekevän tuloaan myös tanssillisen voimistelun puolelle ja ne tuovat väistämättä mukanaan tyylisuuntaukselle uusia liikkeitä, kun kohokohtia ja näyttävyyttä koreografiaan haetaan. Tulevatko ne jopa jossakin vaiheessa olemaan pisteitä nostattava aspekti? En halua olla määrittelemässä oikeita tai vääriä liikkeitä, mutta nyt alkoi kiinnostaa, onko esimerkiksi fysikaalisesti edes mahdollista tehdä tiettyjä akrobatialiikkeitä keskustaliiketekniikalla..ja jos on, niin tekniikka pitää opettaa koulutuksissa, myös tuomarikoulutuksissa. Näin pysymme samalla kartalla :)
Alla lyhyesti omat muistiinpanoni ohjelmista esitysohjelmina, koreografisesti, ottamatta liikaa kantaa voimisteluteknisiin aspekteihin. Kriittisestä otteestani huolimatta kaikissa paljon hyvääkin:
Nuorten sarja
Öinen tanssi hangella: keveä ja ilmava, panostus ilmaisullisuuteen näkyy liikekielessä, sommitelmassa ja koko kehon käytössä.
Kaipaus vapauteen: vanne oli liikkeen jatke, ei niinkään temppuväline, mikä sopi teemaan. Liiketempo ja sen vaihtelevuus onnistunut, loppuasento tuki ideaa hyvin.
Erään tytön tarina: päivän kerronnallisin ohjelma, joka rakennettu vahvalle ryhmädynamiikalle ja kontaktille. Draamallisuus piti otteessaan, jota liikevalinnat ja kuviot tukivat alusta loppuun.
Omnitica: mieleeni tuli vaaleanpunaisen kiltistä imagosta räpiköivä soittorasian balleriina. Kapinahenki, ei niin ilmeinen musiikkivalinta ja dynamiikan yllätyksellisyys iski!
I was born a unicorn: Yksisarvinen taitaakin olla sirkustemppuja ja vauhtia rakastava hevonen :) ei unenomaisen leijuva ja utuinen, kuten luulin. Tasot ja suunnat vaihtelivat salamana.
Mainarin uni: yksilöt melkoisia piruetti- ja hyppyvirtuooseja. Vahvasti teemallinen, jonka haitarimusiikki oli virkistävän erilainen genressään.
Aikuisten sarja
Here and after: Puhdas, taitava ja tasainen tekniikka koko ryhmällä. Erityisesti lattialiikkeet ja -liikkuminen olivat omia suosikkikohtia.
Clair de absurd: kuin elävä naivistinen taulu. Rohkea idea, joka vaati yksilöiltä paljon heittäytymistä.
Oodi rakkaudelle: hengittävä ja soljuva, esiintyjät sisällä onnen tunteessaan ja se välittyi katsomoon. Lopun roolitukset oma suosikkikohtani.
Ote irtoaa...: liike ja visuaalinen ilme kuin koru. Kuvioiden muodostuminen yllätyksellistä. Lopun nopea kaanonkohta oma suosikki.
Vanha sydän: ohjelma, joka oli rakennettu jännästi riveihin ja jonoihin ja niissä tapahtuvat suunnanmuutokset ja roolit toimivat. Rehellinen ja vilpitön, levollinen puhutteleva tunnelma.
Jään huntu: runsas visuaalinen taideteos, persoonallinen, valot ranteessa ihana yksityiskohta!
Circle and symbals: linjakas, ylväs, täydellinen tanssillisen voimistelun tekniikka. Yllätyksellisyys tulikin siitä, ettei kyseessä ollut rytmiikkaohjelma, rytmisoittimet antoivat odottaa pauketta ja pöhinää, mutta muodoillaan antoivatkin lisätehoa vartalon liikkeisiin. Mielettömän kauniit asut.
Onnen hileet: uljas, dynaaminen tanssillisen voimistelun pataljoona, joiden puolesta katsojan ei tarvinnut jännittää, laatu puhui puolestaan. Hulmuavan eläväinen asu.
Mielenkiinnolla jään seuraamaan näidenkin ohjelmien kasvutarinoita, mikäli näen niitä tulevissa tapahtumissa kuten Show-tapahtumassa kevätpuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti