Voimistelutekniikan osa-alueista vahvimpana itselleni valmentajana ja voimistelijana koen vartalotekniikan. Näin on aina ollut ja tähän on syynsä. Olen perinteisen naisvoimistelun kasvatti (SNLL:n puolelta) ja tuolloin 1980-1990-luvuilla meillä korostettiin kaikessa tekemisessä nimenomaan keskustaliikuntaa ja tehtiin paljon vartalosarjoja. Hypyt olivat enemmänkin nykystandardilla hyppelyitä (esim. erillisiä ponnistus/kimmoisuustreenejä ei ollut ja jalkatekniikan harjoittaminen muutenkin jäi aika vähälle) ja liikkuvuudestakaan ei sen kummemmin puhuttu, me venyttelimme sen mitä venyttelimme, toiset kovastikin omalla ajallaan tehden erilaisia temppuja ja ennätyksiä, muttei se ollut systemaattista ja kellotettua eri tekniikoin treenaamista kuten nykypäivänä. Liikkuvuutta ja voimaa ei siis kehitetty hyödynnettäviksi liikkeissä ja koreografioissa samalla tavalla kuin tänä päivänä, vaan muistan pärjänneeni ohjelmissa tietyn mukavuusalueen rajoissa. Heh, niinpä niin, eihän näin voikaan tulla huippuvoimistelijaksi eikä -valmentajaksi...mutta jotain on jäänyt takataskuun noista sadoista ellei tuhansista vartalotekniikan toistoista. Jotain, jonka koen nykypäivänä olevan hieman hukassa jopa meillä tanssillisen voimistelun harrastajilla saati muiden voimistelulajien edustajilla.
Kärjistäen voisi todeta, että voimistelijat sijoittuvat nykyään janan ääripäihin: Osa voimistelijoista osaa valtavan hyvin ojennuksen ja vartalon jännityksen. He osaavat myös hyödyntää vartalon voimaa ponnistamisessa ja ketteryyttä vaativissa liikkeissä. Heillä kuitenkin vartalon rentous jää hiukan töksähtäväksi ja vartalotekniikka on tyyliltään repäisevää silloinkin, kun vaadittaisiin pehmeyttä. Janan toisessa ääripäässä taas ovat ne, jotka lähtökohtaisesti ovat valitettavan usein huono ryhtisiä ja tekemisen tyyli niin pehmeää, että se näyttää jopa voimattomalta. Ojennukset eivät ole loppuun asti vietyjä, mutta tällöin vartalon rentouskaan ei ole hallittua, vaan itse asiassa löysän näköistä.
Vartalotekniikkaa jos mitä, tulisi harjoittaa keskittyen. Makustellen, miltä liike tuntuu. Liikkeiden omaksumiseen, siihen, että tuntee kropassaan jännityksen-rentouden-ojentumisen-vauhdin-taivutuksen-kierron ja ylipäänsä hyvin kannatetun muodon menee aikaa ja tätä oman kehon hallintaa on mahdoton oppia ilman, että sitä harjoittaa eri alkuasennoissa, rytmityksillä ja kehon muotoa ja tukipinta-alaa muuttaen. Usein valmentajan on myös uskallettava muovailla voimistelijoita. Työntämällä, vetämällä ja nostamalla voimistelijan kehoa tietyistä pisteistä, voi auttaa tätä liikkeen muodon hahmottamisessa. En tarkoita liikkeen pakottamista ja väkisin painamista! Joskus liikkeen hahmottamisessa voi auttaa jokin mielikuva vaikkapa luonnosta tai tunnetilasta. Eräs sittemmin pesästä lentänyt joukkueeni jäsen lanseerasi meillä legendaariseksi nousseen "treffikäden". Yritin nimittäin joskus epätoivoisesti selittää mitä tarkoittaa rennosti ojennettu kämmen ei siis sellainen lapiokäsijäkitys, vaan pehmeästi ojennettu. Se on se asento, kun ojennat treffeillä käden toiselle ja kas heti kaikki löysivät tavoitellun asennon :)
Selinmakuu, koukkuselinmakuu, risti-istunta, perusasento ja haara-asento lienevät vartalotekniikassa käytetyimpiä alkuasentoja, mutta milloin viimeksi olet tehnyt koontoa kulmanojassa (karhunkäyntiasennossa), sivutaivutusta konttausasennossa, kiertoa päinmakuulla, pystyrentoutta polviseisonnassa tai vauhtiheittoa toispolviseisonnassa..? Milloin viimeksi teit yksittäisestä vartalonliikkeestä jatkuvan sarjan? Milloin viimeksi teit liikettä eri rytmityksillä kolmijakoisena, hitaasti nopeuttaen, nopeasti hidastaen, tauottaen tai eri tunnetiloilla? Milloin viimeksi hyödynsit seinää liikesarjassa tai tunsit seinän tukipinnan eri asennoissa? Osaatko nimetä vähintään neljä erilaista tasapainoasentoa, joista vain yksi saa olla yhdellä jalalla seisten?
Useilla leireillä ja koulutuksissa eri ikäisiä ja taustaisia voimistelijoita kohdatessani olen huomannut virtaavuuteen olennaisesti vaikuttavan seikan, joka monelta puuttuu tekniikastaan. Nimittäin pelkkä jännitys-rentous ja ojentuminen ei riitä, tarvitaan se hauska termi "laukeaminen". Kuvaisin sitä vartalon hallituksi pudotukseksi. Liike ei siis pysähdy könöttämään puoliväliin, kuten pystyrentous usein tulkitaan, se näyttää lähinnä vain huonolta ryhdiltä, vaan liike hengitetään rennoksi (kohti koontoa) olipa liikerata sitten pieni tai iso. Laukeamisen lisäksi tarvitaan "joustoa". Jousto ottaa pudottautuvasta liikkeestä kopin ja pompauttaa kevysti kropan rullaavan venymisen kautta ojennukseen. Olennaista olisi saada selkärankaan juuri tuo rullaava tunne. Liike tulisi tuntea nikama nikamalta ja pään liike yleensä kaikkia muita kehonosia seuraten.
Mitä se "kannatus" sitten tarkoittaa? Meillä puhuttiin kyllä aikanaan vain ryhdistä. Nykyisin puhutaan joko ryhdistä ja kannatuksesta synonyymeina tai toisiaan täydentävinä asioina. Toivon mukaan mm. terveydenhuollon ammattilaiset eivät nirhaa seuraavaa tulkintaani. Minusta ryhti on lihaksien, luiden, jänteiden ja nivelien yhteistyön tulos. "Hyvä ryhti" on kehon optimaalinen ojennettu asento, jota voidaan tarvittaessa muokata tiettyjen terveydellisten tavoitteiden suunnassa. Kehon kannatuksen liittäisin vielä vahvemmin liikkeen terveelliseen suorittamiseen. Tarvitsemme siis keskivartalon lihasvoimaa tukemaan selän asentoja ja kannatuksen avulla ikään kuin aktivoimme lihakset töihin. Kannatuksen liittäisin myös voimistelulle ominaiseen esteettisyyteen - liikkeen oikeaan muotoon ja ylväyteen. Tällöin esim. hartialinjan, niskan ja leuan asennot ovat myös osa tätä ylväyttä. Puhutaan sitten ryhdistä tai kannatuksesta siihen tulee kiinnittää huomiota kaikenlaisissa asennoissa ja liikkeissä ei vain pystyasennossa ja paikallaan tehtävissä liikkeissä :) Säännöllinen tarkistuslista voisi sisältää ainakin seuraavat kohdat: vedä napa kohti selkärankaa ja pidennä kylkien linja (auttaa yleensä löytämään lantion oikean asennon, kohottamaan asentoa ja aktivoimaan syvät lihakset), vedä lapaluita kevyesti yhteen, hartiat rennoksi ja pidennä kaulan/niskan linja (auttaa avaamaan rintakehää ja tuo tilaa leuan ja rintakehän väliin).
Hyviä virtaavuusharjoitteita ovat ne, joissa eri kehonosat johtavat liikettä eri tasoissa ja eri suuntiin eikä liike saa pysähtyä. Harjoitetta voi varioida eri tavoin: Vaikkapa niinkin yksinkertaisesti kuin kääntyen tai pyörien perusasennossa, selinmakuulla, päinmakuulla niin, että liikeimpulssi lähtee eri kehonosista tai niin, että jalkapohjien tulee pysyä koko ajan paikallaan lattiassa muun kehon liikkuessa eri tasoissa. Vastinparien hyödyntäminen vuorotellen niin että liike on jatkuva työnnä-vedä, levennä-kavenna, ojenna-koonna, lähennä-loitonna, ylös-alas...Yksittäisen kehonosan vieminen/venyminen ääriasentoon, josta hallitusti pudotetaan se rennoksi ja samaan aikaan lähdetään jo viemään/venymään jokin toinen kehonosa edellä kohti ääriasentoa. Keskivartalon- ja yläraajojen voimaa voi myös treenata virtaavalla liikesarjalla luovasti asentoja muuttaen, jolloin itse asiassa korostuu jarruttava lihastyö. Tärkeä osa liikkeen loppuun asti viemistä, läsnäoloa ja intensiteettiä on KATSE ja sen kohdistaminen. Joku guru joskus sanoikin: älä vain katso, vaan NÄE. Ei ole siis yhdentekevää edes treenisalilla, millainen pään asento on ja missä silmät seikkailevat!
Vuosien varrella valmentajana toimiessani olen lisännyt vartalotekniikan harjoittamiseen enemmän ja enemmän ilmaisullisia elementtejä ja improvisaatiota. Ajattelen vartalotekniikan siis nykyään laajemmin: minulle se on kokonaisvaltaista tunnelmiin eläytymistä, musiikin tulkintaa, liikkeellä leikittelyä ja dynamiikan kokemista. Vartaloilmaisua, joka parhaimillaan saa voimistelijassa aikaan elämyksen ja flown.
