Ohjelman tekijälle, koreografille yleensä kehittyy vähitellen tietoinen (ja tiedostamaton) mieltymys, linja, esteettinen silmä jopa arvot, millaista muotokieltä ja tyyliä ohjelmissaan suosii. Mieltymykset voivat muodostua pinttyneiksi tavoiksi, toisaalta myös "tavaramerkeiksi", joista koreografin tunnistaa. Toistuvuus ei välttämättä ole huono asia, mutta silloin tällöin kannattaa pysähtyä arvioimaan toimintaansa, pyytää palautetta muilta ja pyrkiä tekemään omista tiedostamattomista maneereista tietoisia valintoja ja lähteä etsimään epämukavuusalueilta keittymisenpaikkoja.
Mieltymykset voivat olla perittyjä esim. valmentajalta, esikuvalta, seuralta tai muuten opittu tietynlaisesta koulukunnasta ja kulttuurista. Esteettinen silmä liikevalinnoissa voi ilmetä pienissä yksityiskohdissa kuten sormien ja kämmenen asennoissa tai suuremmissa koreografisissa linjoissa kuten harmonian ja disharmonian painottamisessa kuvioissa. Koreografiset linjat voivat näkyä musiiikki- ja asumieltymyksissä tai vaikkapa siinä toteuttaako koko ryhmä pääasiassa kaikki ohjelman liikkeet vai roolitetaanko ohjelma selkeästi esim. taitotason mukaan tai onko ohjelmalla tarina/juoni, draaman kaari, teemallisuus vai ei. Koreografiallisiin linjauksiin sisältyy myös mm. kuinka paljon ryhmällä on vuorovaikutuksellisuutta ja kontaktia keskenään ohjelman aikana vai onko ohjelma rakennettu enemmän kontaktiksi yleisön kanssa.
Koreografi tekee myös jatkuvasti arvovalintoja. Vaikka voimistelu sopii kaikille ikään, kokoon tai taitoon katsomatta, tietyt terveelliset, turvalliset ja esteettiset liikevalinnat riippuvat siitä, millainen kohderyhmä on kyseessä. Mitä nuorempia tai kokemattomampia voimistelijoita, sitä tärkeämpää on varmistaa terveellinen toteutustapa ei vain nykyisyyttä, vaan myös tulevaisuutta ajatellen. Koreografin on tällöin jatkuvasti opetettava voimistelijoita kehontuntemukseen, -kuunteluun ja -hallintaan. Muun muassa väärillä nilkkojen, polvien tai selän asennoilla voi olla kohtalokkaita, kauaskantavia seurauksia. Estetiikka on usein myös kokemattomilla hakusessa kunkin tyylisuuntauksen tai lajin mukaan, mikä asettaa koreografille haasteita etenkin kun haetaan samansuuntaista liikekieltä isolle ryhmälle. Toisaalta mitä kokeneemmista tai iäkkäämmistä voimistelijoista on kyse, sitä herkemmin voimistelijoiden on kuunneltava ja "uskottava" oman kehon antamia singnaaleja, luotettava niihin ja auttaa koreografia kehittämään liikevalintaa itselle sopivammaksi. Iäkkäämmillä voimistelijoilla haasteiksi nousevat kehon asettamat fyysiset rajoitukset, joihin ei yksinkertaisesti voi (enää) vaikuttaa, mutta myös oppimisprosessin hidastuminen suhteessa nuorempiin. Yksi ratkaiseva tekijä on tempon ja liikenopeuden optimaalinen löytäminen, mutta myös säännölliset toistot opeteltaessa koreografiaa, uskokaa pois, viikon tauko on monelle liian pitkä.... Kun voimistelijan taito ja fysiikka antaa reilusti myöden, koreografille aukenee lukemattomia mahdollisuuksia hyödyntää kehoa instrumenttina (eikä pidä ajatella, että tämäkään tilanne välttämättä olisi koreografille helppo), on löydettävä mielekäs vuorovaikutuksellinen koreografiaprosessi, jossa voimistelija itsekin luo, kokeilee ja auttaa toiminnallaan koreografia.
Mitä kokeneempi koreografi, sitä tärkeämmäksi uudistumiskyky nousee. Vau-elämyksiä on kai mahdoton jatkuvasti tuottaa, mutta tuskin kukaan koreografi haluaa voimistelijoiden tai yleisön huokaavan pettyneenä "tää on jo moneen kertaan nähty... taas tällasta.. eikö se muuta keksi". Mistä sitten ammentaa jatkuvaa uudistumista, fressiä otetta, omaleimaisuutta..? Voisin hakea vertailupohjaa nykypäivän lukuisista television kokkikisoista. Olipa kyse ammattilaisista tai amatööreistä heitä yhdistää yksi asia - intohimo ruokaan ja raaka-aineisiin. Katsokaapa millaisella rohkeudella, kokeilunhalulla, intensiteetillä ja luovuudella he kerta toisensa jälkeen heittäytyvät ruuanlaittamiseen. He ovat aidosti kiinnostuneita monenlaisista raaka-aineista ja niiden yhdistelemisestä. Ennakkoluulottomasti, löytöretkeilijän innolla ja tarmolla he luovat erilaisia ruokalajeja. He maistelevat, haistelevat, silmäilevät. Jos jokin asia ei toimi tai tunnu hyvältä, he korjaavat sen kekseliäisyydellään. Edes arkena, he eivät tyydy mikrokaurapuuroon vaan panostavat myös esillelaittoon ja ulkonäköön. Nyt peräänkuulutankin voimistelumaailman mastercheffejä esiin!!! Missä on kokeilunhalu, missä on intohimo, missä pelottomuus? Olemmeko niin sääntöjemme, mieltymystemme ja tapojemme orjia, ettemme edes näe tarvetta uudstumiseen ja kehittymiseen? Missä on erilaisten "raaka-aineiden" (lue: liikkeiden ja liikesukujen) rohkea yhdisteleminen ja niiden muokkaaminen omaan lajiin soveltuvaksi? Olemmeko edes kiinnostuneita hakemaan ideoita eri lajeista ja tyylisuuntauksista? Olemmeko valmiita itse maistelemaan erilaisia ruokalajeja (lue: käymään erilaisia koulutuksia, kursseja, workshoppeja ja näytetunteja mitä erilaisimmista liikuntalajeista, niistä kun voisi avautua itselle uusia liikeratoja ja tapoja käyttää kehoa, jota taas hyödyntää ja muokata omaan lajiin sopivaksi). Olen usein itsekseni äimistellyt ja ollut huolissanikin perustreenikulttuurimme "mikrokaurapuurosta", tarinoita kuulee eri yhteyksissä ja kohtaamisissa. Mitä ihmettä, miksi ihmeessä ohjaajat ja valmentajat ovat tyytyneet viikosta toiseen, vuodesta toiseen toistamaan samoja alkulämmittelyjä ja lihaskuntotreenejä, osa jopa kuukausitokulla samojen musiikkienkin tahtiin??? Tylsyys ja sen mukanaan tuoma tehottomuuskin tunnistetaan mutta välttämättä asialle ei "jakseta" tehdä mitään, koska kuvitellaan että pääasia on se, että nälkä lähtee (lue: kroppa valmistellaan varsinaista pääasiaa eli ohjelmatreeniä varten). Alkulämmittelytkin voivat olla "koreografiallisia" sarjoja, joista myöhemmin työstetään osioita muokattuina ohjelmaan. Virikkeelliset, vaihtelevat alkulämpät ja treeniosiot motivoivat voimistelijoita. Lihaskuntotreeniä on olemassa monenmoista ja liikkeitä voi yhdistellä toiminnallisesti, jotta kroppa ei totu liikaa tietynlaiseen ja kehitys sammu. Yksi tärkeä pointti koreografin kehittymisen kannalta perustreenituntien suunnittelussa on säännöllinen mielen työstäminen, se että perustreeniinkin panostaa "uusilla ideoilla ja tyyleillä" pitää mielen valppaana ja luovuussuonen virtaavana.
Itsensäkehittäminen koreografina. Tarkoittaako vakuuttava samaa kuin konrolloitu, looginen ja varma? Väitän, että nimenomaan voimistelun puolella, koreografit haluavat niin vietävästi olla vakavasti otettavia ja vakuuttavia, että he jopa vakavoituvat ilmeiltään ja eleiltään, eivät oikein uskalla olla luovasti hulluja ja leikkisiä. Nauraa hekottaminen kisoissa ja tapahtumissa ei oikein kuulu asiaan ja mokaaminen nyt on aivan kauheeta. He pelkäävät leimaantumista hörhöiksi. He pelkäävät, että eivät pääse "sisäpiireihin", jos kyseenalaistavat perinnettä. He pelkäävät, että heidät eristetään lajin tai tyylisuuntauksen sisällä epäkunnioittaviksi väärinajattelijoiksi tai lajikulttuurista tietämättömiksi harhailijoiksi. He pelkäävät, että heitä ei arvosteta.
Koreografin kehittymisen kulmakivi - uudistumiskyky. Ymmärrän sen jatkuvana prosessina, jossa ensin omaksutaan lajin säännöt, perinne ja ydin. Perehdytään laajasti siihen, mitä ja miten on jo tehty. Sen jälkeen vapautetaan mieli ja aletaan leikitellä, ei tyydytä helppoon, ei ennalta-arvattavaan, ei ensimmäiseen ideaan. Muokataan, arvioidaan, hylätään ja edelleentyöstetään. Hyväksytään epäonnistuminen ja uskalletaan ottaa riskejä. Riemuitaan, innostutaan, innostetaan, arvostetaan, jaetaan osamista muiden kanssa ja rakastetaan sitä mitä tehdään.
