maanantai 30. toukokuuta 2011

Show-tapahtuman antia osa 1

Seuramme Oulun Voimisteluseura osallistui kahdeksan joukkueen voimin viime viikonloppuna Your Move -suurtapahtuman yhteydessä järjestettyyn Show-tapahtumaan. Show-tapahtuma on Suomen voimisteluliiton vuotuinen yli 12-vuotiaille suunnattu tanssi- ja tanssillisen voimistelun kohtaaminen, jossa on mahdollisuus osallistua kilpasarjoihin (tuomaristo antaa pisteet ja lyhyen sanallisen arvioinnin, osallistujat laitetaan paremmuusjärjestykseen) ja näytössarjoihin (tuomaristo antaa sanallisen arvioinnin ja jakaa kunniamainintoja tietyistä valitsemistaan osa-alueista muutamille joukkueille, osallistujia ei laiteta muuten paremmuusjärjestykseen).

Viikonlopun anti oli niin laaja, että siitä riittää minulle blogiaiheita useampia :) Ensimmäisessä osassa haluan nostaa mielestäni akuuteimman näkökulman esiin. Miksi näkemys tanssillisesta voimistelusta on niin ristiriitainen ja kilpailusta toiseen ailahteva? Halutaanko tanssillinen voimistelu pitää pienen sisäpiirin turvallisuushakuisena, fundamentalistisena voimistelusuuntauksena vai onko se traditiota kunnioittava, mutta alati elävä ja uusia vaikutteita salliva voimistelusuuntaus?

Osallistuin Show-tapahtumaan siis kahdella eri joukkueella, joista toinen, Terrakotta, kilpaili tanssillisen voimistelun yli 20-vuotiaiden sarjassa lauantaina ja toinen, Karmiini, osallistui näytössarjaan sunnuntaina. Terrakotassa voimistelee 20-30-vuotiaita lähes koko ikänsä voimistelua ja/tai tanssia harrastaneita nuoria naisia. Kun viime syksynä sain mahdollisuuden kasata uudestaan Terrakotta-joukkueeni viiden vuoden tauon jälkeen. Päätin, että uusi tulemisemme oli tehtävä räväkästi ja traditionaalisia rajoja kokeillen. Koin, että itsekin tanssillisen voimistelun tuomarina ja kouluttajana toimivana, minulla oli hyvä tilaisuus lähteä soveltamaan lajianalyysia. Tein heille ohjelman Levoton, joka sijoittui viime viikonloppuna oman sarjansa viimeiseksi ja sai kaikki ikäsarjat huomioon ottaen tapahtuman toiseksi heikoimmat pisteet, ainoastaan nuorempien sarjassa ollut aloitteleva joukkue keräsi vähän vähemmän mm. voimistelutaidosta saimme asteikolla 1-10 pistemäärän 3 ja pari kakkostakin mahtui joukkoon vähän eri näkökulmista. Sanon suoraan, että jos olisin ohjaajaurani alussa saanut vastaavanlaista sanallista ja pisteellistä murska-arviota kuin viime viikonloppuna olisin jättänyt lajin samantien ja siirtynyt johonkin aivan muualle. Vaan nytpä en lähdekään, olen vaikka piikkinä lihassa, koska tätä en nyt ihan tällaisenaan niele :P

Tanssillisen voimistelun puolella on perinteisesti totuttu näkemään kauniita, esteettisiä, lyyrisiä ja vartalotekniikkapainotteisia "hameohjelmia". Musiikit ovat olleet usein vähän samaaa luokkaa, tosin voimakkuutta ja dynaamikan vaihtelua on kyllä haettu elokuvamusiikista tai muusta instrumentaalimusiikista ja esim. erilaisiin tangoihin on tehty lukuisia ohjelmia. Näin siis myös viime viikonloppuna, kaikki yli 20-vuotiaiden ohjelmat, lukuunottamatta Terrakottaa, olivat "hameohjelmia", kauniita ja taidokkaita kuin mitkä, mutta mutta vähän ennalta-arvattavia...Näinkö siis on ollut ja pitää oleman? Ainakin, mikäli lauantain tuomariston arvioista tekee johtopäätöksiä. Mainittakoon nyt, että musiikkina meillä oli Massive Attackia ja alla on kuva asuista :)
Kuva: Minna Kouri

Sanallakaan (tai pisteillä) minua eivät tuomarit kannustaneet koreografina ja ohjaajana kokeilemaan rajoja jatkossakin. Miksi ihmeessä eivät, huolimatta siitä pitivätkö sinänsä ohjelmasta vai eivät? Emmekö olekaan kisaamassa keskenämme omaperäisyydestä? Emmekö olekaan hakemassa ideoita ja wau-elämyksiä sekä oppimassa toisiltamme ja sitä kautta muokkaamassa lajiamme vuosi vuodelta eteenpäin? Pitääkö ohjelman sisään alkaa rakentamaan tiettyjä "pakollisia, alleviivaavia" liikkeitä, jotta voisi todistaa tuomareille, että se on tanssillista voimistelua, vaikka lajin mielekkyys tulee juuri tuosta "pakottomuudesta"?

Arvostan ja ihailen suunnattomasti Vantaan Voimisteluseuran voittoisaa koreografiohjaajaa Marita Haapasaloa ja hänen tyyliään, mutta miksi ihmeessä MINÄ menisin ja yrittäisin vetää huonolla kopiolla samaa? Minunhan pitää koreografina löytää oma juttuni ja jättää jälkeni sitä kautta. Tästä Mantan kanssa jo viikonloppuna keskustelimmekin :) Erittäin hyvin tunnen myös toiseksi ja kolmanneksi tulleiden joukkueiden koreografiohjaajat Minnan Kuopion Reippaasta ja Helin Vihti Gymistä, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole mollata heitä ja heidän koskettavia ohjelmiaan. Nyt ei ole kyse siitä ja toivon, että kaikki ymmärtävät tämän :)

Ristiriitaiseksi viime viikonlopun tekee se, että sunnuntaina tuomaristo oli täysin vaihtunut ja yllätys yllätys, nyt saamani palaute oli sangen ylistävää ja Karmiini nappasi kunniamaininnan "Kokonaisuuden onnistuneesta tulkinnasta". Toki siis ohjelmat ja joukkueet olivat lauantaina ja sunnuntaina erit, mutta Karmiininkaan ohjelma ei ollut perinteisimmästä päästä valkoisine naamioineen ja palautelapuissa annettiin nimenomaan kiitosta persoonallisesta otteesta.
Kuva: Minna Kouri

Myös päätuomari ohjeisti sunnuntaina palkintojenjaossa kaikkia joukkueita rohkeasti valitsemaan ohjelmien taakse tarinaa ja punaista lankaa. Lauantain parjaus muuttuikin yhtäkkiä sunnuntaina hyveeksi (?!)

Olen pistänyt merkille, että tanssillisella voimistelulla on hiukan sisäänpäinlämpeävä leima ja ote voimistelukirjossa. Kärjistetysti voisin todeta, että sen määritelmää, analyysia ja kehittämistä on tähän asti vähän liikaa tehty "kabineteissa" ja varsin salamyhkäisesti. Minuakin on useammin kuin kerran katsottu muiden voimistelulajien parissa kieroon, kun olen sanonut olevani tanssillisen voimistelun ihminen, siis en joukkuevoimistelun "jäähdyttelijä", en tanssija, enkä myöskään sellainen joka rinnastaa joukkuevoimistelun ja tanssillisen voimistelun "samaksi lajiksi", vaan aidosti tähän lajiin kasvanut ja sen omimmaksi kokenut. Eikö olisi siis avoimen kehittämisen aika, uusien tuulahduksien ja vaikutteiden tervetulotoivotus, uudelle sukupolvelle markkinointi. Tämä blogi on pieni, mutta oma yritykseni tähän suuntaan. Toivon keskustelua :)  

maanantai 23. toukokuuta 2011

Tunneälykkääksi valmentajaksi

Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja sivuopintoinani tein aikanaan psykologian aineopinnot. Aineopintojen lopputyöni oli nimeltään Tunneälykkääksi valmentajaksi - näkökulmia valmentajan persoonan ja toimintatapojen merkityksestä joukkueurheilussa. Mielestäni tämä aihe on aina ajankohtainen olipa kyse kilpaurheilusta tai "harrastus"toiminnasta ja päätin siksi hieman referoida työni näkökulmia tähän blogitekstiin. Huomautan heti alkuun, että vaikka pohjaan tekstini psykologian opintoihini, tämä blogiteksti ei ole tieteellisesti relevantti. :) Aluksi valotan hieman taustaa tunneäly-käsitteelle tunnetuimman teoreetikon Daniel Golemanin kautta. Lisäksi tarkastelen lyhyesti muutamia valmennustoiminnan lähtökohtia. Lopuksi pohdin, mitä tunneälyn ja valmentamisen yhdistäminen voisi käytännössä tarkoittaa.


Goleman toi tunneäly-käsitteen julkiseen keskusteluun 1990-luvun puolivälissä, jonka jälkeen siitä kiinnostuttiin erityisesti johtamiskulttuurien näkökulmasta. Golemanin mukaan tunneäly on kykyä tunnistaa tunteiden merkitystä ja käyttää näitä tietoja hyväksi ongelmanratkaisussa. Mielestäni viisi keskeisintä tunneälyn komponenttia Golemanin teoriassa ovat itsetuntemus, empatia, itsehillintä, vuorovaikutustaidot ja optimismi. Itsetuntemuksen avulla tarkkailemme ja tutkimme jatkuvasti omia kokemuksiamme suhteessa ympäristöön. Empatia kehittyy vähitellen erilaisissa vuorovaikutussuhteissa: kun opimme tunnistamaan omia tunteitamme, voimme tunnistaa myös toisten tunteita. Itsensä hillitseminen, kyky vastustaa tunnemyrskyjä, on puolestaan välttämätön taito sosiaalisissa tilanteissa. On opittava vaientamaan omaa kiukkuaan, pelkojaan ja impulssejaan. Vuorovaikutustaidoista syntyy ihmisen miellyttävyys, sosiaalinen menestys ja karisma. Optimismi taas tarkoittaa vahvaa uskoa siihen, että asiat järjestyvät pettymyksistä ja takaiskuista huolimatta ja on siksi kytköksissä itseluottamukseen: omaan kykyyn hallita elämän tapahtumia ja voittaa vaikeudet niiden ilmaantuessa. 


Valmennussuhde on luonteeltaan valtasuhde. Siinä valmentajalla on yleensä enemmän valtaa vaikuttaa urheilijaan kuin urheilijalla valmentajaan. Vallalla ei sinänsä tarvitse olla negatiivinen kaiku (käskytys, huutaminen), vaan se luo tiettyä järjestystä ja turvallisuutta. Valmentajan rooli on kahtalainen: hänen on kaiken aikaa kyettävä johtamaan muiden lisäksi myös itseään. Hän opettaa omalla toiminnallaan hyväksymistä tai hylkäämistä, tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jyri Puhakainen soveltaa väitöskirjassaan Kohti ihmisen valmentamista (1995) Lauri Rauhalan holistista ihmiskäsitystä urheiluvalmennukseen. Puhakainen peräänkuuluttaa valmennusmetodia, jossa urheilijaa käsiteltäisiin ensisijaisesti kokonaisvaltaisena yksilönä ja vasta toissijaisesti urheilullisten tavoitteiden toteuttajana. Puhakaisen mukaan urheilija joutuu jatkuvasti tekemään valintoja: arvioimaan tekojaan, vastaamaan toimistaan ja asettamaan erilaisia päämääriä yhtäältä omasta kehostaan ja toisaalta elämäntilanteestaan käsin. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valmentajan on puolestaan otettava huomioon urheilijan fyysiset ja henkiset resurssit ja toisaalta se historiallinen kokonaisuus, jota urheilija "mukanaan kantaa". Urheilijan tajuntaan ei voi "panna tai ottaa pois mitään", vaan kaiken pitää tapahtua hänen omista lähtökohdistaan. Oppiminenkin tapahtuu siten aina kerroksittain, jonkin perustan päälle.

Kiinnostukseni tunneälykkään valmentamisen etsimiseen lähti omista kokemuksistani: olen kokenut joukkuelajin riemun hetket ja sudenkuopat sekä voimistelijana että valmentajana. Puhakainen on väitöskirjassaan todennut, että tunnekokemukset ovat urheilussa ja valmennuksessa tärkein urheilijan maailmaan suhteutumisen muoto. Juuri nuo tunnekokemukset/elämykset saavat urheilijan vuodesta toiseen harjoittelemaan, kilpailemaan ja "rakastamaan lajiaan". Tähän urheilijan tunnemaailmaan valmentaja vaikuttaa omalla toiminnallaan. Mitä siis voisi olla tunneälykäs valmentaminen?

Lähtökohtana on itsetuntemus, omien tavoitteiden ja motiivien selvittäminen: miksi valmennan ja mitä haluan sen kautta saavuttaa? Mitä jo osaan ja kuinka itseäni kehittäisin? Mikä on oma valmennusmetodini?Koska valmentaja on ennen kaikkea urheilijan auttaja, on tärkeää kohdata urheilija empaattisesti iloineen, suruineen, arvostuksineen, odotuksineen, toiveineen ja pelkoineen. Ei tosin riitä, että valmentaja kohtaa vain yksilöt, hänen on myös pyrittävä sovittamaan nämä koko joukkueen yhteiseksi valmennustoiminnan lähtökohdaksi. Valmentajan itsehillintään taas kuuluu oman kunnianhimon suhteuttaminen urheilijan taitoihin ja kykyyn vastaanottaa opetusta. Itsehillintä sisältää lisäksi oppimisilmapiiriin vaikuttamisen: valmentajan mielialat, ilmeet ja eleet vaikuttavat joko positiivisesti tai negatiivisesti treenitilanteeseen. 



Valmentajan vuorovaikutustaidot ovat ratkaiseva osa valmennustoimintaa. Kommunikaatio on taito- ei voimalaji. Valmentajan on jatkuvasti tulkittava sosiaalisia tilanteita ja reagoitava joskus nopeastikin esim. erilaisten konfliktien välttämiseksi. Valmentajan vuorovaikutustaitoja edustavat myös innostaminen, motivointi ja oikeanlainen kritiikki. Optimismi puolestaan tarkoittaa uskoa omiin ja joukkueen kykyihin yhteisesti asetettujen tavoitteiden suunnassa. Kun valmentaja luo joukkueeseensa positiivisen hengen, voi jokainen urheilija myös nauttia omasta suorituksestaan. 


Tunteet ovat urheilussa merkittävässä asemassa; tunteilla on ihmisiä sitova tai erottava voima. Usein puhutaan vahvasta tai heikosta joukkuehengestä. Näivettynyt joukkuehenki on merkki siitä, että mikään joukkueen yhteisessä olemassaolossa ei ole sen jäseniä onnellistavaa tai rikastavaa. Vahva joukkuehenki taas kertoo siitä, että joukkue kokee "alkukantaista" yhteenkuuluvuutta, jossa on läsnä jotain perusinhimillistä. Joukkue antaa jäsenilleen turvaa ja uskoa siihen, että ihmisten välisissä suhteissa ja niiden avulla voi toteuttaa myös omia unelmia. Kaikkeen tähän valmentaja mielestäni pyrkii vaikuttamaan oman tunneälynsä avulla ennakoiden, tulkiten, reagoiden ja joustaen. Jos valmentajan tunneäly halutaan mieltää niin sanottuna taktisena taitona, voidaan se yksinkertaisesti tiivistää seuraavalla tavalla: Kun käyttää tuntosarvia, ei tarvitse sarvia.  


Kuten edellä olen tuonut ilmi, valmentajan rooli on erittäin haasteellinen ja vastuullinen. Se on ainaista tasapainottelua omien, urheilijoiden ja toimintaympäristön näkemysten välillä sekä synteesien luomista näiden (joskus ristiriitaistenkin) tahojen välille. Se on samalla myös toimimista urheilun ja liikunnan arvojen, normien ja eettisten kysymysten kanssa. Ehdinkö valmentajana kohdata joukkueeni jäseniä? Olenko aidosti kysynyt, mitä heille kuuluu? 


Koska blogitekstini on valmentajanäkökulma, en juuri ole käsitellyt tunneälykästä valmennusta urheilijoiden kannalta. Tarvitsevatko urheilijat tunneälyä valmentajansa ja joukkueensa suhteen? Saako valmentajalla olla koskaan huono päivä? Kokemukseni mukaan valmentajakin on vain ihminen ja siten "huonot päivätkin" ovat osa inhimillisyyttä. Olen myös sitä mieltä, että joukkueessa urheilevat yksilöt tarvitsevat väistämättä tunneälyä joukkuettaan kohtaan. Urheilijoiden on ajoittain hyvä pohtia omaa harrastustaan itsetuntemuksen, empatian, itsehillinnän, vuorovaikutustaitojen ja optimismin kannalta. Vain siten urheilija voi saavuttaa tavoitteitaan ja kokea elämyksiä joukkueessa.


Kuten urheilija, myös valmentaja rakastaa lajiaan, etenkin kun kyse on meistä vapaaehtoistyönämme valmennustoimintaa harjoittavista. Tällöin omaan valmennustoimintaan liittyy vahvasti itsensä toteuttaminen, tunnesiteet, intohimot ja unelmat. Vapaaehtoisvalmennus pohjautuu mielestäni juuri näihin "itsekkäisiin" syihin. Jos emme urheilijoiden hyvinvoinnin ohella huolehdi myös valmentajien hyvinvoinnista ja ruoki heidän unelmiaan, miten saamme uuden sukupolven innostumaan tästä kaikesta.


Näin lukuvuoden lopussa olen arvioinut omaa ja joukkueideni toimintaa ja kokenut uudelleen koko tunneskaalan: milloin oln huvittuneena nauranut koomisille tilanteille, milloin ylpeänä kokenut onnistumisen elämyksiä ja milloin taas kauhistellut kaikkia niitä virheitä, joita olen kasapäin matkan varrella tehnyt. Huhuh! Tärkeintä kai on kuitenkin ollut asioiden nostaminen omaan tietoisuuteen ja pohdinta siitä, mitä tästä kaikesta olen oppinut ja mihin suuntaan kompassi käännetään seuraavaksi.

Erityiskiitokseni esitän omille joukkueilleni Terrakotalle ja Karmiinille, jotka vuosien varrella ovat mahdollistaneet minulle rakkaan lajini harrastamisen ja opettaneet minua valmentajana enemmän kuin arvaavatkaan. <3

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Vellovasta visiosta valmiiksi versioksi

Toukokuu. Mikä helpotus, mikä haikeus. Kaksi omaa ISOA koreografia- ja ohjelmantekoprosessia ovat loppusuoralla huipentuen seuran kevätnäytökseen ja Your Move -tapahtuman Show-kisoihin Helsinkiin. Erityisesti tänä lukuvuonna toukokuu tarkoittaa myös erään henkilökohtaisen ajanjakson cloussausta, näitä kahta ohjelmaani en ihan helposti unohda :)

Koreografia ja ohjelman tekeminen blogin teemana on laaja, etenkin tanssillisessa voimistelussa, jossa luovuudelle ei juuri aseteta rajoja eikä ohjelmaa tarvitse kahlita "pakollisiin elementteihin". Palaan tähän teemaan jatkossa eri näkökulmista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn idean ja vision toteuttamisprosessin pohtimiseen. Erityisesti siihen, kuinka yksittäisen koreografin subjektiivinen idea rakennetaan ryhmän (ja ohjauksen) kautta jokseenkin valmiiksi livetuotokseksi yleisön silmien eteen.

Lajillemme on ominaista tuottaa idean, liikkeen ja musiikin yhteenkietoutunut visuaalinen elämys. Tuo elämys on kolmiulotteinen ja suhteessa paitsi koreografiin, ohjaajaan, voimistelijaan ja katsojaan myös tilaan, aikaan ja paikkaan. Elämys on samaan aikaan jotain subjektiivista ja jotain jaettua. Se on antamista ja saamista. Se on koreografina rohkeutta seistä vision takana ja ohjaajana taitoa käsitellä ihmisiä sen edessä. Ja juuri tämä, tekee hommasta niin haastavan ja niin kiehtovan.

Kokemukseni mukaan inspiraatio, innostus, ja idea voi iskeä mistä, missä ja milloin vain. Kun pitää aistit avoimena ja tuntosarvet herkkinä, oivalluksia kyllä tulee, kun sen aika on. Joskus jopa tuntuu, että jokin idea suorastaan "vaatii tulla toteututetuksi". Harmillista kyllä mielessä vellovat visiot harvoin ovat sellaisinaan toteuttamiskelpoisia, jotkut niistä deletoidaan välittömästi, jotkut laitetaan odottamaan toista hetkeä ja loput puoleensa vetävätkin vaativat makustelua.Voi sitä riivaavaa makustelun tunnetta :) musiikki ja/tai visio pyörii mielessä taukoamatta: autoa ajaessa, tiskatessa, imuroidessa, lenkillä jopa lasta nukuttaessa...Eikä riitä, että koreografi ja ohjaaja (usein sama ihminen) on makustellut ideaa ja luonut vision/hahmotelman, se pitää vielä "myydä" esittäjille/tulkitsijoille ja lopulta ohjauksen kautta muokata sellaiseen muotoon, että myös yleisö "ostaa" sen. Helppoa? Ei niinkään.

On hyväksyttävä, että ohjelma on työstämistä, luova prosessi ja jokainen siihen suhteessaoleva luo oman tulkintansa. Itse en ainakaan ole koskaan onnistunut olohuoneeni lattialla kehittämään ohjelmaa liike liikkeeltä ja kuvio kuviolta täsmälleen sellaiseksi, ettei niitä olisi ryhmän kanssa salilla tarvinnut muuttaa. En ole myöskään koskaan onnistunut luomaan jalostumatonta visiota eläytymisestä ja ilmaisusta, esittämisestä. Itse asiassa, kun nyt mietin, haastavinta koko prosessissa ei sittenkään ole ne ruutupaperiluonnokset ja päänsisäiset vellomiset, vaan juuri se, kuinka ne herätetään ryhmän/tulkitsijoiden kautta eloon ja yleisön eteen. Tässä kohtaa ratkaisevaa ei enää ole pelkkä koreografia vaan taidokas ohjaus. Vanha sanonta pätee edelleen: täytyy palaa sytyttääkseen muut. Ohjaajana on oltava vahva. On nähtävä jotain, mikä on tässä hetkessä kaukana, mutta saavutettavissa ko. ryhmän resurssit huomioon ottaen. Ohjaajan on uskottava visioon, luotettava siihen, että se aikaa myöden saavutetaan ja kannustettava ryhmää silloinkin, kun ryhmäläiset itse vaipuvat epätoivoon. Ohjaaja on se, joka nostaa ohjelman sielun näkyväksi. Pelkät sanat ja "käskyttäminen" ei useinkaan riitä, tarvitaan käsillä puhumista, ääniefektejä, mielikuvia ja kropalla alleviiivaamista, mitä ihmeellisempiä "ravisteluja". Esittäjien/vision tulkitsijoiden on puolestaan heittäydyttävä, muuntauduttuva ja uskallettava poistua mukavuusalueelta. Meistä jokainen tässä prosessissa osallisena ollut tietää, ettei ohjelman synnyttäminen todellakaan ole virtaviivaista. Kuitenkin mitä paremmin ohjaaja oman ryhmänsä tuntee (ja mitä paremmin voimistelijat oman ohjaajansa vinkeet tuntevat), sen hedelmällisempää prosessi yleensä on ja sen paremmin onnistutaan koskettamaan lopulta myös katsojaa.

Jos ohjelman teko on prosessi, uskon jopa, että mitä taitavammaksi koreografina ja ohjaajana kehittyy, sen hitaammaksi koko prosessi ideasta tuotokseksi käy. Aivan niin. Itse asiassa alkaa tiedostaa, että koreografia/ohjelma ei ole koskaan valmis. Aina löytyisi muokattavaa, parastamista. Ja todentotta, aikaa myöden, ohjelma paranee. Oletteko huomanneet? Mistä siis olemme omaksuneet tavan suoltaa ulos niin paljon "kertakäyttökamaa"? Emmekö voisi antaa prosessille tilaa ja aikaa kehittyä? Eikö ohjelmia voisi vaikeuttaa, tuunata ja esittää useita kertoja? Ei se ole koreografin/ohjaajan laiskuutta tai ideaköyhyyttä (kuten itse vielä 10 vuotta sitten ajattelin), sillä valmiimmillaankin ohjelmat ovat vain versioita ja tulkintoja, mutta ne kasvavat ja kypsyvät ajan myötä. Toki jossakin vaiheessa tulee kyllästyminen ja on laitettava piste, mutta sääli, jos ohjelmia esitetään vain 1-2 kertaa. Mielestäni koreografi voisi ottaa tavoitteekseen, että ohjelmat kestäisivät aikaa. Monen vuoden jälkeenkin ne voisi kaivaa arkistosta ja alkaa taas makustella.

Palatakseni alussa mainitsemiini kahteen omaan ohjelmaprosessiini, tärinä ja odotus niiden huipentumisesta on jo päällä. Terrakotan ohjelma on nimeltään Levoton








kuva: Minna Kouri


ja Karmiinin Välitila.












Kuva: Minna Kouri


Mainittakoon, että Välitilan olen tuunannut omasta koreografiastani noin 10 vuoden takaa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Mistä on hyvä perusvoimistelutaito tehty?

Lähtökohtani on se, että jokainen laji (pidinpä siitä itse tai en) on yhtä arvokas, jokaiselle löytyy kannattajansa ja harrastajansa. Tarkoitukseni ei siis ole nostaa tanssillista voimistelua ylivertaisena harrastusmuotona suhteessa muihin lajeihin (vaikka oma sydän niin sanookin :)). Välillä olen kriittinen, mutta sen tarkoitus ei ole tuomita, vaan pikemminkin herättää keskustelua. Pyrin myös olemaan avarakatseinen oman lajini sisällä. Tiedostan, että tanssillinen voimistelu ei ole yksi, yhtenäinen laji. Siinä on koulukunta- ja painotuseroja riippuen ohjaajien ja valmentajien omasta taustasta ja kulttuuriperinnöstä. Ei ole  mahdollista eikä edes mielekästä mahduttaa tanssillista voimistelua kapeaan sapluunaan. Olkoon tämän blogin kirjoittaminen kuin utelias ja innostava matka: tärkeintä ei siis ole päämäärä vaan matka sinänsä tai osuvammin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike.


Sitten mennään :) Vietin lauantaipäivän jumppakoululaisten kanssa, arvioiden alle 12-vuotiaiden esityksiä Asema-tapahtumassa. Siellä sain idean pohtia (jälleen kerran) hyvää perusvoimistelutaitoa. Tällä kertaa nimenomaan tanssillisen voimistelun näkökulmasta. Svolissa 3-12-vuotiaiden jumppakoulu on kaikkien lajiemme yhteinen perusvoimistelupohja, jossa luodaan edellytykset siirtyä varsinaiseen lajiharjoitteluun ja sen erityispiirteisiin. Taustaksi sen verran, että olen ollut 2000-luvun alussa valtakunnallisessa työryhmässä linjaamassa Svoli Jumppakoulua kokonaisuutena (paljon on tosin sen jälkeen muuttunut), olen myös toiminut 6 vuotta jumppakoulukouluttajana aloitteleville ohjaajille ja olin Pohjois-Suomen alueen ensimmäinen Arvikouluttaja eli Asema-tapahtuman arvioijien kouluttaja. Tätä taustaa vasten pohdin seuraavassa, mitkä ovat hyvän perusvoimistelutaidon elementtejä, millaiselta pohjalta on hyvä ponnistaa ja mitä tulisi jo osata kun siirrytään jumppakoulumaailmasta varsinaiseen lajiharjoitteluun noin 12-vuotiaana. Haluan tarkastella asiaa kerran viikossa harjoittelevan ryhmän kannalta. Perusvoimistelun tarkempia sisältöjä en ala luettelemaan, sillä pidän jumppakoulukansiota erittäin hyvänä pakettina ohjaajalle, josta löytyy monipuolisesti harjoitteita. Haasteena lienee vain se, kuinka ohjaajat oppisivat käyttämään kansiota missäkin ikä- ja taitovaiheessa oman ryhmänsä kannalta...


Kun mietin yhtä sanaa, joka voisi kuvata hyvää perusvoimisteluryhmää, mieleeni tulee "näpsäkkä". Sana tiivistää mielestäni ilahduttavia piirteitä a) ryhmän vartalonkannatus (ryhti) sekä jalkojen ja käsien ojennukset ovat kohdallaan (ei alle eikä yli) b) ryhmä on vartalonhallinnaltaan ketterä (tasojen vaihdot ja suuntien muutokset sujuvat vaivattomasti ja esim. kuperkeikka kierii kevyesti liikkuen) c) ryhmän jalkatekniikassa on säpäkkyyttä ja vauhtia sekä iälle luonteenomainen nopea rytmi, lisäksi ryhmä osaa hyödyntää liikkuessaan erilaisia hyppelyjä eli muutakin kuin juoksua ja kävelyä d) ryhmä osaa erottaa perusliikkeissä terävän ja pehmeän liikkeen toisistaan sekä jännityksen (venymisen) ja rentouden (sulamisen). Mitä tämä sitten tarkoittaa  ohjaajan kannalta perustreenisuunnitelmaa laatiessaan? 


Alle kouluikäisten tunneilla ruokkisin mahdollisimman paljon lasten omaa luonnollista liikkumista ja kokeilunhalua eri välinein, telinein, tempuin ja mielikuvaliikunnan keinoin. Tuntiin kannattaa toki sisällyttää lyhyt (5-10min) rauhallisempi voimistelutekniikan harjoittelu osiokin, jossa kehoa hahmotetaan ajatuksen kanssa: miltä tuntuu ojentaa ja koukistaa nilkkoja, miten vartalo jännitetään oikein pitkäksi ja miten se sulaa ihan rennoksi jne. Mielikuvat auttavat lapsia hahmottamaan miltä liikkeen pitäisi tuntua ja juuri tuo tunne omasta kropasta on olennaista. Tässä vaiheessa luodaan turvalliset ja innostavat edellytykset jumppaharrastukselle myöhempää taitoharjoittelua silmällä pitäen. Opetellaan ryhmässä toimimista, ohjeiden omaksumista ja koetaan ensimmäistä kertaa liikkeen mukanaan tuoma flow siis se ihana vauhdin hurma tai oivallus siitä, miten oma kroppa saadaan liikkumaan kaikenlaisilla kummallisillakin tavoilla :) Jos ohjaaja huomaa valtaosan tuntia pitäessään istuttavansa tai kieltävänsä lapsia tekemästä asioita tai lapset seisovat enimmäkseen jonottamassa omaa vuoroaan, saa katsoa peiliin ja miettiä miten tunnista saisi liikkumiseen kannustavan. 


7-9-vuotiaiden kohdalla painopisteen pitäisin nopeusvoiman, ketteryyden ja liikkuvuuden harjoittamisessa. Tunnin kulusta valtaosan pitäisi siis keskittyä nopeisiin hyppelyihin (joita muuten jumppakoulukansiossa on aivan liian vähän edustettuna), reaktioharjoitteisiin, perusakrobatiaan (kuperkeikkoihin, kierimiseen, pyörimiseen, siltaan, kärrynpyörään ja parikontaktiharjoitteisiin) sekä venytyksiin. Vartalotekniikkaa en toki kokonaan unohtaisi, mutta virtaavaan pehmeään tekniikkaan keskittyisin vasta hiukan myöhemmin, säpäkän ja ojennetun liikepohjan sen sijaan hoitaisin ensin jollakin tavalla kuntoon. Tunnin kokonaisvaikutelman pitäisi olla vauhdikas, taitoharjoittelua piilotetaan leikkeihin, temppuratoihin ja leikkimielisiin kontaktiharjoitteisiin sekä tehdään lyhyitä sarjoja eri rytmeihin ja musiikkeihin. Yksittäisille liikkeille tarvitaan paljon toistoja, siksi ohjaajan on tehtävä selkeitä valintoja kauden aikana harjoiteltavista asioista ja laittaa mielikuvituksensa ja luovuutensa peliin. Miten kaikilla eri tavoilla esim. polvennostohyppelyä voitaisiin harjoitella. Ohjaajan kannattaa vaatia voimistelijoilta laadukasta tekemistä ja ohjaajan on uskallettava korjata myös koskettamalla voimistelijaa. Pidetään siis mielessä, että voimistelijan on olennaista oppia miltä terveellisen, puhtaan liikkeen tulisi kropassa tuntua ja toisaalta ohjaajan tulee oppia näkemään, miltä terveellinen, puhdas suoritus näyttää. Poisoppiminen on työlästä, joten mitä aikaisemmassa vaiheessa keskitytään määrän sijasta laatuun, sen helpompaa meillä ohjaajilla on sitten yli 12-vuotiaiden kohdalla. Nykypäivänä näkee esim. aivan liikaa yli 12-vuotiaiden kohdalla jalkojen sisäkiertoja ja alaselän yliojennusta yläselän jäykkyyden kustannuksella. Jos näihin asioihin kiinnitettäisiin jo jumppakoulussa huomiota, voitaisiin yli 12-vuotiaana turvallisin mielin harjoitella esim. vaativampia hyppyjä, kun voima-aspekti on jo aivan eri luokkaa. Maltti on valttia, kun esim. temppurataa rakennetaan, usein lyödään saliin kaikki mahdollinen arsenaali, mitä irtoaa. Tällöin harjoittelusta puuttuu punainen lanka, tavoite jota välinein, telinein ja tempuin pyritään saavuttamaan. Ohjaavatko/korjaavatko ohjaajat edes näillä temppupisteillä voimistelijoita? Ei harjoittelusta muuten ole tässä vaiheessa hyötyä. On myös varmistettava "molemminpuoleinen" harjoittelu oikea-vasen, eteen-taakse, sivulta sivulle. Teithän kärrynpyörän molemmilla puolilla, ponnistithan polvennostohypyn myös toisella jalalla jne. Venyttelyharjoitteita voi myös ripotella eri tunnin vaiheisiin ja rytmitellä vaikkapa jollakin lorulla, jotta toistoja ja pitoja tulisi riittävästi. Ihannetilanne on se, että voimistelijoilla on kunnon malli omasta ohjaajasta. Kun ohjaaja itse näyttää liikkeet puhtaasti, nostaa se huikeasti todennäköisyyttä, että myös ryhmäläiset omaksuvat puhtaan tekniikan. Tämän ikäiset pitävät monesti pienistä kotitehtävistäkin, joita kannattaa silloin tällöin hyödyntää.


10-12-vuotiailla ylläpitäisin edellisiä esim. lämmittelyissä ja ilmaisuharjoitteissa, mutta keskittyisin myös jo muutamiin isompiin hyppyihin, monipuolisiin tasapainoliikkeisiin (siis muutenkin kuin yhdellä jalalla seisten. Esim. lattiatasoa hyödyntäen, eri kehon pintoja ja-osia lattiaan painaen) ja siihen pehmeämpään ja jatkuvampaan/virtaavampaan vartalotekniikkaan perusliikkeiden osalta (ks. jumppakoulukansio). Nyt ohjaaja voisi alkaa miettimään, mitä tarkoittaa kun liikkeen loppuvaihe jo synnyttää seuraavan liikkeen, miten esim. vartalon aaltoliikkeestä saadaan sulava ja jatkuva kun sitä toistetaan. Miten voisin hengityksen ja mielikuvien avulla tukea voimistelijan venyvää, pehmeää liikettä? Venyminen muuten tarkoittaa tanssillisessa voimistelussa sitä, että se ikään kuin menee kehonosan "yli", jatkuu sormen päistä ja varpaista pitkälle ja katse usein tukee tätä: kohdistetaan katse sinne pitkälle pitkälle, jonne venyminen tulisi tapahtua. Venymistä ei koskaan tehdä jännityksen/jäykkyyden kustannuksella vaan pikemminkin vartalossa säilytetään tietty pehmeys (huomaan usein, että voimistelijat tätä venymistä harjoitellessaan jännittävät erityisesti hartiaseudun lukkoon tai jättävät viimeisen ojennuksen sormenpäistä tai varpaista tekemättä. Tällöin liike ei ole jatkuva, vaan jää kesken). Kiinnittäisin lisäksi entistä enemmän huomiota musiikin/rytmin ja liikkesukujen yhdistämiseen sarjoiksi sekä liike-etenemiseen. Jos 7-9-vuotiaiden kohdalla liikesarjat voisivat enemmän keskittyä vaikkapa kahden eri hypähdyksen tai kahden eri tasapainoliikkeen sujuvaan yhdistämiseen, 10-12-vuotiaiden kohdalla lähtisin jo rohkeammin yhdistelemään vaikkapa kahteen vartaloliikkeeseen lisäksi yhden tasapainoliikkeen tai käsien liikkeen. Liike-etenemisellä tarkoitan esim. sellaisia harjoitteita jossa pyritään yhdellä kuperkeikalla/kärrynpyörällä/hypyllä etenemään vähintään tietyn matkan päähän, sillassa pysytään tietyn laskun ajan jne. tämä mahdollistaa ohjelmissakin paremmin esim. kuviosta toiseen siirtymisen vaikkapa kuperkeikalla tai tietyllä hyppelysarjalla (eikä aina vain juoksulla). Isompien hyppyjen kohdalla taas on harjoiteltava ensin erikseen vauhdinottoa, ponnistamista, hypyn muotoa ja alastuloa ennen kuin voi vaatia näiden yhdistämisen laadukasta suorittamista. Monipuolista liikkuvuustreeniä ei saisi unohtaa kausisuunnitelmaa tehdessä ja voimistelijoita tulisi kannustaa kotonakin venyttelemään ainakin muutamilla perusliikkuvuusliikkeillä.


Tässä vaiheessa on hyvä tunnustaa sellainen asia, ettei minulla itselläni ole tällä hetkellä jumppakouluryhmää, joten helppohan minun on sivusta huudella :P Siksi kannustankin teitä nyt kommentoimaan, olenko ihan hakoteillä, mitkä asiat te näette tärkeinä ja mielekkäinä ja voimmeko luoda jotain yhtenäistä perusvoimistelukriteeristöä tanssillisen voimistelun kannalta? Mitä siis voimistelijoiden tulisi osata ennen kuin siirtyvät varsinaiseen tanssillisen voimistelun lajiharjoitteluun?


Hyviä perusvoimisteluharjoitteita, hyvä Heli Suokko-Rajala! ideoita jumppakoulutunneille

perjantai 6. toukokuuta 2011

Blogi tanssillisesta voimistelusta - taustaa ja tavoitteita

Tämä blogi käsittelee tanssillisen voimistelun maailmaa. Olen jo pidemmän aikaa kaivannut lajille enemmän tunnettuutta, koulutusta ja verkostoitumista. Hurskas toiveeni olisi, että tämä blogi voisi omalta osaltaan edistää näitä toimimalla avoimena keskusteluareenana ja "kohtaamispaikkana" valmentajille, ohjaajille, voimistelijoille, tuomareille ja muuten vain lajista kiinnostuneille. Tämän blogin esikuvia ovat Minna Huuskosen Koonto koonto.blogspot.com ja Lotan Jumppajuttuja jumppajuttuja.blogspot.com , joita olen itse seurannut.

Asiantuntijana en ole maan ykkösnimiä, mutta lajin parissa monella tasolla toimineena, koen omaavani jotain "painavaa sanaa", jotta voin hypätä tällaisiin isoihin saappaisiin vetämään keskustelua :) palkista Tietoa minusta voi lukea omasta taustastani ja matkan varrella asioita voi valjeta lisääkin. Tarkoituksenani on käsitellä eri aihealueita esim. tanssillisen voimistelun tekniikan hahmottamista ja vertailua muihin lajeihin, musiikin käyttöä, koreografisia koukeroita ja haasteita, treeniohjelmien jakamista, tapahtumien fiiistelyä jne. Pyrin olemaan sekä täsmällinen tarkkailija, hurmioitunut hehkuttaja että kokonaisuuksia maalaileva kyseenalaistajakin. Samalla itse inspiroidun, hahmotan ja sisäistän lajiani paremmin. Haastan kanssakeskustelijat kirjautumaan sisään, jotta on helpompi seurata kuka kommentoi mitäkin, mutta toki voi kommentoida myös anonyymina.

Lukijat saavat mielellään esittää toiveita keskusteltavista asioista ja aina se ei tarvitse koskea vahvasti tanssillista voimistelua, sillä eri lajien kanssa yhteistyötä tehneenä tiedän, että voisimme oppia vaikka kuinka paljon toisiltamme. 

Tämä olkoon avausraita, innolla odotan seuraavia! Sana on vapaa!