Koreografiakoulussa..

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Elsa-studiossa Jokamiehen koreografiakoulu -näytännön. Viihdyttävää, ajatuksiaherättävää, osallistavaa ja vaikuttavaa. Vieläkin parempaa oli kuitenkin se, että näin samalla reissulla koreografikollegojani, "etelän siskoja", joiden kanssa käymäni keskustelut ja yhteiset suunnittelut muokkasivat (jälleen) ajatuksiani koreografian rakentamisesta tanssillisessa voimistelussa. Tästä kohtaamisesta sain kipinän tarttua läppäriini ja ryhtyä bloggaamaan tätä tekstiä.

Palatakseni teatterikokemukseeni erityisesti ihastuin koreografi Kenneth Kvanströmin ja Helsinki Dance Companyn tanssijoiden yhteistyöhön. Kuinka koreografin pienestä ideanpoikasesta, eleestä tanssijat nappasivat olennaisen ja tulkitsivat, kehittivät liikkeen/liikesarjan. Tuo yhteistyö oli hedelmällistä, koska jokainen ryhmän jäsen antoi panoksensa kokonaisuuden rakentumiseksi. Jokainen kokeili, muokkasi ja jatkoi siitä mihin toinen jäi. Ilmapiiri oli innostunut ja määrätietoinen. Miettikää, nämä ihmiset olivat töissä! Minäkin haluan tuollaisen työn ja työilmapiirin!

Ihailin koreografin luovaa liikekieltä pari- ja ryhmäkontaktin osalta ja tanssijoiden vaivatonta tekniikkaa toteuttaa kontakti- ja nostoliikkeet. Ne todella tapahtuivat yllättäin ja sujuvasti virraten ja naiset nostelivat miehiä siinä missä miehet naisia. Heitin idean Suomen Voimisteluliiton yhdyshenkilöille, josko jossain vaiheessa toteutettaisiin koulutuspäivä, jossa rauhassa opeteltaisiin ja kokeiltaisiin mitä erilaisimpia kontakti- ja nostoliikkeitä tanssiopettajan johdolla. Tuntuu nimittäin monia voimisteluohjelmia seuranneena, että meiltä puuttuu hieman taitoa ja tekniikkaa esim. tuollaisen vaivattoman, ohimenevän ja silti turvallisen noston/kontaktin toteuttamiseen.

Tanssinäytäntö teatterilla teki seuraavasta yöstäni levottoman: mitä olin oppinut koreografiakoulussa, mihin syventyisin, kun seuraavaa koreografiaa alan työstää. Sitten se kolahti. Tajusin yhden selvän eron tanssin ja voimistelun välillä nimenomaan koreografian osalta. Väriläiskiä ja kapinoijia on toki aina ollut, mutta nyt maalaan ajatusta nimenomaan yleistäen: Mitä pidemmälle historiaan katsomme voimistelukulttuuriamme, huomaamme, että koreografiat eivät ole perinteisesti rakentuneet ryhmän väliseen vuorovaikutukseen, kontaktiin, epäsymmetriaan ja erilaisiin rooleihin

Kuva: Minna Kouri

vaan koreografioissa on nimenomaan haettu yhdenmukaisuutta, estetiikkaa, symmetriaa ja harmoniaa.

Kuva: Oulun Voimisteluseuran arkisto

Vuorovaikutusta (lähinnä karismaattisten luonnonlahjuuksien osalta) on kyllä otettu yleisöön, mutta onko ryhmänä/massana eläytyminen sittenkin ollut vähän päälleliimattua, ohjaajan käskystä opeteltua. Jos oikein kärjistän, lajikulttuurissamme ohjelmat näyttävät varmasti maallikon silmissä siltä, kuin joukkona "keimailisimme" yleisölle erilaisten liikkeiden avulla ja osoittaisimme yleisölle taitoamme ja fyysisiä ominaisuuksiamme sen sijaan, että esim. vahvasti tulkitsisimme tarinaa. Meillä on myös raivokas tapa pyrkiä "puhtauteen" ja esteettiseen liikesuoritukseen sen sijaan, että todella tutkisimme liikeratamahdollisuuksia, uskaltaisimme olla rumia ja arvostaisimme "liikettä sinänsä". Siinäpä se, puhummekin usein liikepuhtaudesta ja liikesuorittamisesta. Myöntäkää vain, tämä ryhmän kloonaamisen tavoittelu tuntuu varmasti aina osasta voimistelijoistamme epämukavalta ja luonnottomalta, jos se ei syystä tai toisesta istu oman kehon kieleen.

Kuva: Oulun Voimisteluseran arkisto

Tanssillinen voimistelu lajina, ilman tiukkoja sääntöjä voisi tarjota mahdollisuuksien areenan! Kuten olen aiemmissa teksteissäni tuonut esiin, koreografeille ja voimistelijoille toivon rohkeutta uusien liikemallien etsimiseen ja toteuttamiseen. Näin vielä suhteellisen nuoren polven koreografina ja tanssillisen voimistelun edustajana totean uhkarohkeasti, että meidän pitänee jonkun verran uskaltaa ottaa vapauksia... vahvasta kulttuuriperimästämme ei saisi tulla kahle luovuudelle. Jos koreografeina antaisimmekin alitajunnallemme valtaa; ensin olisi vahva tunne, ajatus, fiilis ja vasta sen jälkeen pomisimme niihin sopivat liikkeet/liikesarjat unohtamatta silti lajille ominaista tekniikkaamme? Jos ohjaajina  ja voimistelijoina uskaltautusimmekin heittäytyä liikkeen vietäväksi, niin kuin kehomme sen luonnollisesti tulkitsisi? Jos vähentäisimmekin suorittamista ja lisäisimme nautiskelua?

Kuva: Minna Kouri

Kuva: Minna Kouri

Kuva: Minna Kouri

Korostan, etten ole luopumassa keskustaliikuntatekniikasta eikä yllä olevaa pohdintaa ja kuvia pidä ymmärtää siten, etten ihailisi ja arvostaisi historiaamme. Päinvastoin, on tunnettava ja osattava historiansa, jotta voi muokata siitä tämän päivän version. Väitän, että lajissamme on paljon kerroksia, jotka vaativat perehtymistä, sisäistämistä ja jatkuvaa tulkintaa. Mielestäni keskustelemme ja tulkitsemme tanssillista voimistelua usein turhan  liikekeskeisesti ja tämä näkyy koreografioissammekin tiettynä tylsyytenä kun vartalonaaltoliike, koonto tai käsiliikkeet ovat iskostuneet meille niin syvälle tietyntyyppisenä tekemisenä sen sijaan, että avaisimme liikemateriaalin koskemaan kaikenlaisia liikkeitä ja keskittyisimme siihen, miten toteuttaisimme ne omalla keskustaliikuntatekniikallamme. Näin koreografioihin saataisiin persoonallisuutta lisää. Haastavaa mutta myös ilahduttavaa on, että mikään lajianalyysi ei ole koskaan lopullinen. Rajat ovat hengittäviä ja vaikutuksia sallivia.. jos annamme niiden olla.

p.s. Itse olen heittäytymässä melko huimaan proggikseen, lopputulos nähdään v. 2013 kesällä Lahdessa...

Eläköön hiki ja hurmos!

Eletään syyskauden alkua, parasta aikaa. Kaikki ovat innoissaan ja odotukset korkealla uuteen kauteen. Tuntuu, että kevään "turnausväsymys" ohjelmatoistoineen ja tekniikkahiomisineen on unohdettu ja tilalle on tullut positiivinen vimma ja imu :)

Olen huomannut, että ohjaajana satsaan syksyn ekaan tuntiin aivan eri tavalla kuin yhdeksänteen: Kesällä löydetyt uudet musat kaivetaan esiin, tuntirakenteessa on hienpintaan nostattava lämppäsarja, loppuun asti mietitty jalkatekniikkasarja, mieltä haastava virtaava vartalosarja ja kinesteettiseen ketjuun perustuva venyttelysarja....Tsemppi kantaa koko tunnin ja tunti myydään osallistujalle "tää on kivaa, meillä on kivaa, sinä osaat, jaksathan taas uuden lukuvuoden". Täksi vuodeksi otin itselleni tavoitteen valmentajana, tuo satsaus kivaan tuntiin ja tekemiseen ei saa jäädä ekaan tuntiin, jatkukoon se läpi vuoden!

Olen ohjaajana pohtinut usein joukkueideni motiiveja raahautua salille vuodesta ja kerrasta toiseen, vaikka taivaalta sataa räntää, auto hajoaa ratkaisevalla hetkelllä, lapsi jää rimpuillen kiukuttelemaan kotiin isin hoiviin...Taidamme hakea itse kukin tunnin sisällöstä ja joukkueen yhteishengestä voimaantumista, irtiottoa arjesta. Hyvää fiilistä.

Tuo "hyvä fiilis" on kuitenkin häilyvä käsite, jonka rajat menevät jokaisella hiukan eri kohdassa. Yleensä rajat ovat kiinteässä suhteessa elämäntilanteeseemme. Kuinka paljon aikaa ja sitoutumista haluamme/pystymme laittamaan harrastukseemme? Millaisia tavoitteita kohti jaksamme ponnistella ja pinnistellä tai toisaalta kuinka paljon haluammekin hidastaa tahtia ja nauttia "vain" liikkeestä sinänsä? Tanssillinen voimistelu on ihana laji, se tarjoaa mahdollisuuden kaikkeen tähän: yhtäältä tiukkaan kilpailuun ja itsensä ja muiden joukkueiden haastamiseen toisaalta vaikkapa "vain" lajitekniikkaan ja lajinomaiseen treenaamiseen keskittyvään toimintaan, kunnon ylläpitämiseen ja rentoon yhdessä liikkumiseen. Tärkeintä olisi löytää yhteinen sävel ja "juttu" joukkueen sisällä, mitä juuri ME tältä harrastukselta haemme.

Vaikka viime vuosina tanssillisen voimistelun kilpailusuuntausta on vahvistettu, toivoisin, että valmentajat antaisivat omalle ja ryhmän ilolle/inspiraatiolle aikaa. Tanssillinen voimistelu ei mielestäni saisi mennä liiaksi puurtamiseksi ja suorittamiseksi vaikka tavoitteita kohti treenataankin. Olen nähnyt monen kilpailulajin puolella liikaa raivopäisiä ja tuittuilevia valmentajia, itsekkäitä vanhempia sekä itkuisia ja totisia tyttöjä ja poikia. Mikä pahinta, kaikki tuntuvat jotenkin hiljaa hyväksyvän tämän osana kilpailua ja lajin toimintaa. Miten salakavalasti ilo onkaan kadonnut harrastuksesta... Mielestäni tarvitaan siis sopivassa suhteessa hikeä ja tekemisen meininkiä, hehkutusta ja naurua. Vastapainoksi mielen rauhoittamista ja vartalon venyvää virtaamista. Sopivasti haastetta, sopivasti onnistumista, sopivasti seurustelua joukkuetoverin kanssa.

Siitä syntyy hurmos, siitä syntyy flow.