Eletään syyskauden alkua, parasta aikaa. Kaikki ovat innoissaan ja odotukset korkealla uuteen kauteen. Tuntuu, että kevään "turnausväsymys" ohjelmatoistoineen ja tekniikkahiomisineen on unohdettu ja tilalle on tullut positiivinen vimma ja imu :)
Olen huomannut, että ohjaajana satsaan syksyn ekaan tuntiin aivan eri tavalla kuin yhdeksänteen: Kesällä löydetyt uudet musat kaivetaan esiin, tuntirakenteessa on hienpintaan nostattava lämppäsarja, loppuun asti mietitty jalkatekniikkasarja, mieltä haastava virtaava vartalosarja ja kinesteettiseen ketjuun perustuva venyttelysarja....Tsemppi kantaa koko tunnin ja tunti myydään osallistujalle "tää on kivaa, meillä on kivaa, sinä osaat, jaksathan taas uuden lukuvuoden". Täksi vuodeksi otin itselleni tavoitteen valmentajana, tuo satsaus kivaan tuntiin ja tekemiseen ei saa jäädä ekaan tuntiin, jatkukoon se läpi vuoden!
Olen ohjaajana pohtinut usein joukkueideni motiiveja raahautua salille vuodesta ja kerrasta toiseen, vaikka taivaalta sataa räntää, auto hajoaa ratkaisevalla hetkelllä, lapsi jää rimpuillen kiukuttelemaan kotiin isin hoiviin...Taidamme hakea itse kukin tunnin sisällöstä ja joukkueen yhteishengestä voimaantumista, irtiottoa arjesta. Hyvää fiilistä.
Tuo "hyvä fiilis" on kuitenkin häilyvä käsite, jonka rajat menevät jokaisella hiukan eri kohdassa. Yleensä rajat ovat kiinteässä suhteessa elämäntilanteeseemme. Kuinka paljon aikaa ja sitoutumista haluamme/pystymme laittamaan harrastukseemme? Millaisia tavoitteita kohti jaksamme ponnistella ja pinnistellä tai toisaalta kuinka paljon haluammekin hidastaa tahtia ja nauttia "vain" liikkeestä sinänsä? Tanssillinen voimistelu on ihana laji, se tarjoaa mahdollisuuden kaikkeen tähän: yhtäältä tiukkaan kilpailuun ja itsensä ja muiden joukkueiden haastamiseen toisaalta vaikkapa "vain" lajitekniikkaan ja lajinomaiseen treenaamiseen keskittyvään toimintaan, kunnon ylläpitämiseen ja rentoon yhdessä liikkumiseen. Tärkeintä olisi löytää yhteinen sävel ja "juttu" joukkueen sisällä, mitä juuri ME tältä harrastukselta haemme.
Vaikka viime vuosina tanssillisen voimistelun kilpailusuuntausta on vahvistettu, toivoisin, että valmentajat antaisivat omalle ja ryhmän ilolle/inspiraatiolle aikaa. Tanssillinen voimistelu ei mielestäni saisi mennä liiaksi puurtamiseksi ja suorittamiseksi vaikka tavoitteita kohti treenataankin. Olen nähnyt monen kilpailulajin puolella liikaa raivopäisiä ja tuittuilevia valmentajia, itsekkäitä vanhempia sekä itkuisia ja totisia tyttöjä ja poikia. Mikä pahinta, kaikki tuntuvat jotenkin hiljaa hyväksyvän tämän osana kilpailua ja lajin toimintaa. Miten salakavalasti ilo onkaan kadonnut harrastuksesta... Mielestäni tarvitaan siis sopivassa suhteessa hikeä ja tekemisen meininkiä, hehkutusta ja naurua. Vastapainoksi mielen rauhoittamista ja vartalon venyvää virtaamista. Sopivasti haastetta, sopivasti onnistumista, sopivasti seurustelua joukkuetoverin kanssa.
Siitä syntyy hurmos, siitä syntyy flow.
Hyvä Sanna! Ilo kunniaan!
VastaaPoista/m
Tiesitkö, että käsitteen flow loi unkarilainen psykologi Mihaly Csikszentmihalyi kuvaamaan niitä hetkiä, jolloin ihminen on hyvin syventynyt tehtäväänsä? Tämä "virta" syntyy ennen kaikkea leikkiessä ja pelatessa. Ei, en muista tyypin sukunimeä ulkoa, vaan luin just Tyylikkään köyhäilyn taito -kirjasta :)
VastaaPoistaJes! Bloggaaja on täällä taas!! Liikunnan iloa ei sovi unohtaa! On syytä olla tavoitteita mutta ne voivat olla monenlaisia. (kehittyminen eri osa-alueilla, onnistumiset ohjaajana ja voimistelijana, kyky saada ryhmä toimimaan ja ylittämään itsensä rohkeasti. Kisa ja näytösmenestys eivät todellakaan ole ainoita tavoitteita.) Liikunta, yhdessä tekemisen riemu ja se,että kokee kuuluvansa johonkin kokonaisuuteen ovat tärkeitä! Sanna, olet upea ja teette hienoa työtä! Jatkakaa samaan malliin! - Mari
VastaaPoista