Tässä 2-osassa pähkäilen hieman sitä, miten tanssillinen voimistelu kategorisoidaan tällä hetkellä Suomen Voimisteluliitossa. Tanssillinen voimistelu nimenä on ollut kiistelty sen lanseerauksesta lähtien. Kuvaako nimi todella sitä, mitä tyylisuuntauksessa toteutetaan tai haluttaisiin ydinasiana nostaa? Monitulkintainen nimi on nostanut esiin monia haasteita: kenen tulkinta nimen ja liikekielen tai nimen ja koreografian suhteesta on "oikeaoppista" ja kenen "vääräoppista"? Ovatko tanssillisen voimistelun harrastajat voimistelijoita, tanssijoita vai jotain siltä väliltä/molempia? Puhummeko edes omiemme joukossa samaa kieltä?
Kuten edellisessä osassa toin esiin, tanssillinen voimistelu pohjautuu suomalaiseen naisVOIMISTELUUN. Voimisteluliiton sivuilla tanssillinen voimistelu löytyy palkista NUORET --> TANSSIN maailma. Mikäli erehtyy klikkaamaan nuorten kohdalla palkkia voimistelun maailma, tanssillisesta voimistelusta ei puhuta mitään. Tanssillinen voimistelu löytyy pienen etsinnän jälkeen myös kohdasta AIKUISET, mutta pitää vain tajuta, että siellä kohtaa tanssillinen voimistelu onkin käännetty englanniksi termillä FlowGymnastics ja tällä kertaa sitä tituleerataan VOIMISTELUliikunnan muodoksi. Selailin muutamien seurojen nettisivuja, joissa tiedän tanssillista voimistelua (ainakin tällä termillä) harrastettavan ja kirjo tuntui olevan laaja siihen nähden miten tanssillinen voimistelu näyttäytyy. Osa seuroista kategorisoi sen tanssiryhmien alle, toiset valmennusryhmien alle. Toisilla se on jokaisen ikäryhmän alla omana "lajinaan", toisilla tanssillinen voimistelu näkyy tiettyjen ryhmien nimien alla tuntikuvauksissa mainintana, että "tämä esiintyvä ryhmä" on tanssillisen voimistelun ryhmä jne...Toiset tanssillisen voimistelun harrastajista harrastaa "tanssia" ja ovat "tanssijoita", toiset mieltävät itsensä "voimistelijoiksi" ja harrastavat "voimistelua". Valmentajien ja ohjaajien, kuten myös joukkueiden taustat ovat moninaiset ja se selvästi näkyy ryhmien kuvauksissa ja valokuvien perusteella myös liikekielessä. Tästä voi kai päätellä, että olemme melkoisen kirjavaa ja omaehtoista sakkia :D
En ole juurikaan törmännyt tanssillisen voimistelun harrastajien keskinäiseen jutusteluun keskustelupalstoilla (esim. joukkuevoimistelun harrastajilla on jos jonkinmoista blogia ja aktiivisia ryhmittymiä), mutta olisipa mielenkiintoista seurata olisiko keskustelu kaikkien tanssillisen voimistelun harrastajien kesken ihan samalla kartalla! Erilaisuus on rikkautta ja annetaan kaikkien kukkien kukkia, kuulen jo osan miettivän. Varmasti näinkin, mutta toisaalta en voi sivuuttaa sitä, että tämänkaltainen hajaannus ja "yhteisen opin epämääräisyys" tai tietotaidon siirtymättömyys sukupolvelta toiselle tuo tietyn puutteen harrastajien yhteisöllisyyden, identiteetin ja tunnettuuden näkökulmasta. Miettikääpä vain niitä nuoria jumppakoululaisia. Onko tanssillinen voimistelu yhtä houkutteleva valinta kuin mikä tahansa muukin? Entäpä ne ihan uudet potentiaaliset harrastajat, jotka eivät tiedä mitään tästä harrastusmuodosta? Voi kuinka monta keskustelua ja "mututuntumaa" olenkaan kokenut siitä, että jossain tuolla niitä olisi jos he vain jotenkin löytäisivät ja uskaltautuisivat sinne ensimmäiselle tunnille...ja olen muuten todistanut tapahtumaa, jossa ensimmäistä kertaa tanssillisen voimistelun tunnilla käyvä kerta laakista hurahtaa :D
Niin, tanssillinen voimistelu, vähän hankala nimi, toisaalta hyvinkin kuvaava...keksikää itse parempi, ei ole helppoa! Tanssillisessa voimistelussa kantasanana on voimistelu, perustekniikka pohjautuu suomalaiseen naisvoimisteluun. Tämän perusteella mieltäisin ja miellänkin oman harrastukseni voimisteluksi. Siksi pohjaan omat tuntisuunnitelmani ja koreografiani vahvasti voimistelutekniikkaan. Oma tapani harjoittaa voimistelutekniikkaa perustuu pieniin liikkuviin sarjoihin ja tunnelmiin, jotka painottuvat vartalotekniikkaan unohtamatta kuitenkaan jalkatekniikkaa ja fyysisiä ominaisuuksia. Lisäksi mielikuvien hyödyntämiseen, eläytymiseen, improvisaatioon, musikaalisuuteen (ääniefekteihin ja käsilläpuhumiseen kun liikkeen ajatusta pitää värittä ja välittää). Näistä elementeistä sitten ehkä muodostuu myös se minun voimisteluni tanssillisuus...Muiden ohjaajien tavoista ja periaatteista en juurikaan tiedä. Kumpa voisinkin käydä eri seurojen pitämillä tanssillisen voimistelun tunneilla..ajatelkaapa nyt, emme loppujen lopuksi tiedä toistemme tekemisistä eri puolilla Suomea, näemme murto-osan harrastajista silloin tällöin jossakin tapahtumassa tai näytöksessä esiintymässä tai kisaamassa, mutta siihenpä se oikeastaan jääkin. Miksi tanssillinen voimistelu ei näy liittojohtoisena kehittämisenä vaikka sen tulevaisuudesta ja "opin ytimen unohtumisesta" aika ajoin kuulee puhuttavan?
Olisi mielenkiintoista koota kaikenlaiset tanssillisen voimistelun harrastajat yhteen ja pyytää heitä seisomaan janalla, jonka toinen ääripää olisi voimistelu ja toinen tanssi. Mihin kohtaa kukin asettuisi ja millä perusteella? Omalla kohdallani on tapahtunut kymmenessä vuodessa muutos ja tuo muutos on nyt lähempänä janan keskikohtaa kuin koskaan, pidän tanssimaailman tavasta leikitellä, tutkia, koskettaa ja kertoa tarinaa liikkeen keinoin. Minusta meillä voimistelun puolella olisi sieltä paljon opittavaa juuri tässä. Toisaalta pidän sen verran paljon symmetriasta, harmoniasta ja kokonaisliikunnasta (vaikka niitä vastaan joskus taistelenkin), että koen edelleen voimistelun maailman omemmakseni. Miten teidän näkemyksenne, miten sijoitatte tanssillisen voimistelun eri lajien ja harrastusten kirjossa?
maanantai 12. joulukuuta 2011
maanantai 21. marraskuuta 2011
Fiiliksiä Voimistelun Gaalanäytöksestä
Vaikka en harmikseni päässytkään seuraamaan Voimistelun Gaalanäytöstä paikanpäälle upeisiin Kansallisoopperan puitteisiin, täytyi fiiliksiin osallistua edes seuraamalla se televisiosta. Lähetys löytyy vielä jonkin aikaa Yle Areenasta . Pitkästä aikaa voimistelun kirjo esiintyi näin ylväällä lavalla ja monina vuosina vastaavia valtakunnallisia näytöksiä seuranneena, tänä vuonna kokonaisuuden laadukasta, mielekäs ja monipuolinen rakentuminen oli minusta onnistuneempi kuin aikoihin. Tuottaja Merja Snellman oli paikoin saanut nivottua hyvinkin erilaisia ohjelmia luontevasti yhteen pienillä juonenmaisilla kikoilla. Näytöksellä ei ollut varsinaista teemaa, vaan voimistelun koko kirjo kaikissa sateenkaaren väreissä oli haluttu koota yhteen, kukin esitys tuoden juuri oman osaamisensa kokonaisuuteen.
Näytöksen aloittivat rytmisen voimistelun EM joukkueesta ja Elisen voimistelijoista koostuva esitys Linnut. Arvostan sitä, että kilpalaji panosti näin hienoon näytösohjelmaan, puvut, idea ja liikekieli olivat keskenään sopusoinnussa ja vasta ohjelman puolivälissä välineet tulivat koreografiaan mukaan, ei irrallisina elementteinä vaan soljuen ja tuoden vauhtiakin ohjelman loppuun. Luulen, että pienille tytöille oli erityisen sykähdyttävä kokemus voimistella isompien huippujen kanssa. Ohjelman lopussa hätkähdin, sillä yleisö ei ollenkaan taputtanut, eivätkö he pitäneetkään näkemästään? Joko yleisöä oli ohjeistettu, ettei ohjelmien välissä saa taputtaa tai sitten äänet oli poistettu kuvanauhalta, mutta yllättävä sivujuonne joka tapauksessa :) Lappeenrannan naisvoimistelijoiden Mauriaisten melankoliaa lavalle tuotuine tikapuineen oli vuorossa seuraavaksi. Tämän voittoisan ohjelman näin viime keväänä Show-tapahtumassa tanssillisen voimistelun kisoissa, mutta nyt se pääsi paremmin oikeuksiinsa näyttämöllä. Mauriaiset eli sokerimuurahaiset rakensivat, kiipeilivät ja voimistelivat ketterästi kuningattarensa johdolla...miksiköhän niin melankolisina? Muurahaiset on usein kuvattu esityksissä reippaina ja iloisina, olivatko nämä muurahaiset työnsä orjia, vankeina..? Osuva puku- ja musiikkivalinta ja näyttävä ohjelma, vaikka lavalla oli vain viisi nuorta voimistelijaa kolmen tikapuun kanssa. Marita Haapasalo oli onnistunut luomaan mieleenpainuvan ohjelman, tämä muistetaan vielä vuosienkin päästä The Tikapuu -ohjelmana.
Sitten ilmoille kajahti Metallica ja jono poikia pipoineen ja löysine huppareineen marssi lavalle häätäen muurahaiset matkoihinsa. Luvassa oli Voltteja ja muita virityksiä. Näimme pojilta temppuja jos monenlaisia permantomatolla ja ilman. Harmi kun he riisuivat ne pipot ja hupparit pois! Pojat nauttivat esiintymisestä, ohjelma olisi voinut olla katsojalle toimivampi lyhyempänä ja teemalla maustettuna. Tunnelmasta toiseen meidät vei Mäntsälän voimistelijoiden ohjelma Valkovuokon tanssi. Nuoret tytöt suoriutuivat hienosti tanssillisen voimistelun ohjelmastaan. Tämän ohjelman kohdalla huomasin miettiväni, että kuinka rauhottavaa koreografioiden ilotulituksessa välillä onkaan, kun kaunista musiikkia tulkitaan sellaisenaan ilman että sitä aletaan turhaan rikkomaan. Yleisöä ei "kosiskeltu" härveleillä vaan luotettiin yksinkertaisen ja puhtaan liikkeen voimaan, taidon karttuessa tytöt varmasti saavat liikesarjoihin enemmän virtaavuuttakin niin, ettei liike katkea. Tyttömäisen herkkää ja harmonista.
Tämän jälkeen lavan valloittivat Vantaan Voimisteluseuran perheliikunnan ryhmä ohjelmallaan Kuutit. Johan oli taidokasta, liikuttavaa ja erittäin hyvä koreografia, mutta hei äideissä ja koreografeissa olikin naisia lapsineen Ajattomien porukasta! Se osaltaan selittänee onnistuneen paketin :) Liikkistä kerta kaikkiaan! Sitten sähkönsiniset jumppapuvut lavalle, aa siis varma merkki notkeuden ja hurjan akrobatian yhdistymisestä, Lakeuden Taitovoimistelijat, jotka pistivät jälleen parastaan. Me muut haukoimme henkeämme. Erityisen hieno temppu oli minusta se ihmishyppynaru ohjelman loppupuolella. Around the World matkustettiin Seinäjoen Voimistelijoiden tanssiryhmän johdattamina. Täsmällinen ja näyttävä iso ryhmä. Koreografia oli uskollinen lajityypilleen musiikkimiksauksia myöden.
Lavalle saatiin jälleen rytmistä voimistelua, nyt hieman broadwaymaisesti charlestonin hengessä. Kivaa ja leikittelevää huippuvoimistelua kahden taitavan nuoren naisen esittämänä. Rantaperkiön Iskun naisryhmä liikkui seuraavaksi Arjen pyörteissä. Hauska ja hyvinharjoiteltu kuntonaisten ohjelma, joka sekoitti mukavasti erilaisia tyylilajeja liikekielessään ja musiikki oli virkistävän haastavan erilainen tämäntyyppiselle kohderyhmälle, Trio Töykeitä. Asut olivat vaatimattomat, ehkä turhankin arkiset noin hienoihin puitteisiin vaikka toki ohjelman teeman mukaiset. Ylöjärven Iskun Pepit toivat lavalle reipasta tyttömäisen ronskia otetta huikean taidokkaalla osaamisellaan. Koreografia oli vaativa fyysisiltä ominaisuuksiltaankin, mutta tekemisen meininki oli sen verran iloista, että veikkaan ohjelman rakentuneen pilke silmäkulmassa sekä koreografin että esiintyjien näkökulmasta. Asut olivat piste iin päälle!
Mäntyharjun Virkistyksen nuoret naiset pyrähtelivät Elämän pyörteissä. Välineinä oli isot viuhkat (jotka minun silmään näyttivät appelsiinin lohkoilta) mutta raikkaat ja näyttävät ne olivat. Tämän tyyppiset isot välineet ovat hyvännäköisiä isossa tilassa massan tekemänä, näyttämöllä taas tulee hiukan ahdasta. Viuhkoista otettiin irti varmasti kaikki mitä niistä saatiin, loppua kohden mietin, että ryhmän taitotaso olisi luonut mahdollisuuksia toki muuhunkin kuin "välineen kuljetukseen" eli nyt hiukan liike jäi ison välineen vangiksi. Apocalyptican metallinmakuinen musiikki vei ehkä ohjelmalta keveyttä, jota olisin raskaan viuhkan vastapainoksi kaivannut. Ryhmä oli yhtenäinen ja asut kauniit. Seuraava esitys oli minusta ehkä ainoa, jonka paikkaa voimistelunäytöksessä pidin ristiriitaisena. Mitäs tyylilajia tämä Twilight nyt sitten edustaa, huimaa pariakrobatiaa jonkinlaisella nykytanssilla ja tanssiteatterilla höystettynä. Sopisi moderniin sirkukseen, ei Voimisteluliiton näytökseen. Ei sykähdyttänyt tässä kohtaa minua vaikka kunnioitan toki taitoa, joka parilla on.
Olarin Voimistelijoiden menestyksekäs OVO Team esitti seuraavaksi oman kilpailuohjelmansa, joka on tanssikoreografi Reija Wäreen käsialaa. Taitoa vaikka muille jakaa, persoonallista tanssivaikutteiden ja huippuvoimistelun yhdistämistä. Tämä ei ollut suoritukseltaan niin napakka ja viimeistelty kuin kisoista näkemässäni taltioinnissa, ehkä toimii myös matolla avaramassa tilassa paremmin kuin tuolla näyttämöllä. Itse tykkään seurata juuri tämäntyyppistä huippu-urheilua sille soveltuvassa ajassa, paikassa ja mielentilassa. Näyttämö taas on toisentyyppinen tila, jossa kaipaan ohjelmaa, joka säväyttää eläytymisellään ja taiteellisuudellaan, tarvitaan myös ripaus draamaa, jotta päästään oikeille aaltopituuksille. Siksi nämä "koko voimistelun kirjon" kattavat näytökset ovat monesti vähän sillisalaattia. Toivoisin, että näytös näin ihanissa teatteripuitteissa rakennettaisiin draamalle...makuasia.
Raahen ja Oulun yhteisohjelma 24/7 oli taattua selkeälinjaista laatua, jota on totuttu näkemään Raahen ja Oulun naisvoimistelijoiden valioilta. Kivan mausteen esitykseen toivat taitava tanssiryhmä Funky Hall SODAP. Valioiden tekemisen tyyli on yhdenaikaista, yhdenmukaista massana yhtenäisesti voimistelemista, hiukan minun makuun sellaista varmistelevaa, riskitöntä, mukavuusalueella tekemistä, mutta toki silmä lepää, kun katsojan ei tarvitse jännittää esiintyjien puolesta, onnistuvatko he vai eivät. Lopun nosto näytti kuitenkin erityistaitoakin ja huipensi kokonaisuuden. Kuopion Reippaan Amelie ryhmä kertoi tarinan Olipa kerran...koreografia kuljetti musiikin ja taitavien voimistelijoiden siivittäminä draaman kaaren, mutta minulle tarina ei ihan auennut, toisaalta ehkä se juuri jätti sopivasti tulkinnan mahdollisuuksia katsojalle. Pidin tämän ryhmän toisentyyppisestä esityksestä viime keväänä Show-kisojen tanssillisen voimistelun sarjassa, harmi, kun en saanut tästä ahaa-elämystä.
Vantaan Voimisteluseuran Ajattomat on maamme taitavimpia ja omaleimaisimpia tanssillisen voimistelun ryhmiä. Mitä tahansa he lavalle tuovatkin, on se aina sykähdyttävää ja nyt tarkoitan juuri kokonaispaketin toimivuutta: taito, eläytyminen, fyysiset ominaisuudet, koreografia, musiikin tulkinta ja asut ovat aina viimeisteltyjä. Tällä kertaa ohjelman nimi oli Kutsumattomat. Ihanat viitat ja muutenkin dramaattinen asuvalinta! Näyttävä koreografia ja koko ryhmä eli tarinaa ja tulkintaa joka solullaan. Karismaa, jonka aistii ensimmäisistä askelista. Miten ihmeessä te vantaalaiset tämän teette kerta toisensa jälkeen? Vielä joskus haluaisin nähdä tältä ryhmältä aivan yllättävän vedon, jotain sellaista, jossa liikekieli ei olekaan esteettistä ja "ajatonta". Ehkä vielä joskus ;) Voi kun minä tykkäsin myös Kokkolan Liikuntaseura Triolin Lumous-ohjelmasta. Miten ilmava, hengittävä, kevyt ja tyttömäisen kepeä. Musiikki, asut, koreografia ja liikekieli natsasivat. Ihana!
Näytöksen päätti ohjelma, jota en olisi osannut kuvitella mihinkään muuhun kohtaan näytöstä kuin lopettamaan tämän huikean kavalkadin. Kajo oli pääkaupunkiseudun seuroista kootun joukon voimainponnistus, joka ravisteli, kosketti ja hätkähdytti. Koreografia oli aavistuksen liian pitkä, mutta onnistui pitämään otteessaan ja voin kuvitella, että paikan päällä livenä tunnelma on ollut käsinkosketeltava. Tämä ohjelma täytyy kokea, sitä ei voi sanoin selittää. Liikutuin ja ihastuin.
Kiitos elämyksien tuottamisesta kaikille näytöksen osallisille.
Näytöksen aloittivat rytmisen voimistelun EM joukkueesta ja Elisen voimistelijoista koostuva esitys Linnut. Arvostan sitä, että kilpalaji panosti näin hienoon näytösohjelmaan, puvut, idea ja liikekieli olivat keskenään sopusoinnussa ja vasta ohjelman puolivälissä välineet tulivat koreografiaan mukaan, ei irrallisina elementteinä vaan soljuen ja tuoden vauhtiakin ohjelman loppuun. Luulen, että pienille tytöille oli erityisen sykähdyttävä kokemus voimistella isompien huippujen kanssa. Ohjelman lopussa hätkähdin, sillä yleisö ei ollenkaan taputtanut, eivätkö he pitäneetkään näkemästään? Joko yleisöä oli ohjeistettu, ettei ohjelmien välissä saa taputtaa tai sitten äänet oli poistettu kuvanauhalta, mutta yllättävä sivujuonne joka tapauksessa :) Lappeenrannan naisvoimistelijoiden Mauriaisten melankoliaa lavalle tuotuine tikapuineen oli vuorossa seuraavaksi. Tämän voittoisan ohjelman näin viime keväänä Show-tapahtumassa tanssillisen voimistelun kisoissa, mutta nyt se pääsi paremmin oikeuksiinsa näyttämöllä. Mauriaiset eli sokerimuurahaiset rakensivat, kiipeilivät ja voimistelivat ketterästi kuningattarensa johdolla...miksiköhän niin melankolisina? Muurahaiset on usein kuvattu esityksissä reippaina ja iloisina, olivatko nämä muurahaiset työnsä orjia, vankeina..? Osuva puku- ja musiikkivalinta ja näyttävä ohjelma, vaikka lavalla oli vain viisi nuorta voimistelijaa kolmen tikapuun kanssa. Marita Haapasalo oli onnistunut luomaan mieleenpainuvan ohjelman, tämä muistetaan vielä vuosienkin päästä The Tikapuu -ohjelmana.
Sitten ilmoille kajahti Metallica ja jono poikia pipoineen ja löysine huppareineen marssi lavalle häätäen muurahaiset matkoihinsa. Luvassa oli Voltteja ja muita virityksiä. Näimme pojilta temppuja jos monenlaisia permantomatolla ja ilman. Harmi kun he riisuivat ne pipot ja hupparit pois! Pojat nauttivat esiintymisestä, ohjelma olisi voinut olla katsojalle toimivampi lyhyempänä ja teemalla maustettuna. Tunnelmasta toiseen meidät vei Mäntsälän voimistelijoiden ohjelma Valkovuokon tanssi. Nuoret tytöt suoriutuivat hienosti tanssillisen voimistelun ohjelmastaan. Tämän ohjelman kohdalla huomasin miettiväni, että kuinka rauhottavaa koreografioiden ilotulituksessa välillä onkaan, kun kaunista musiikkia tulkitaan sellaisenaan ilman että sitä aletaan turhaan rikkomaan. Yleisöä ei "kosiskeltu" härveleillä vaan luotettiin yksinkertaisen ja puhtaan liikkeen voimaan, taidon karttuessa tytöt varmasti saavat liikesarjoihin enemmän virtaavuuttakin niin, ettei liike katkea. Tyttömäisen herkkää ja harmonista.
Tämän jälkeen lavan valloittivat Vantaan Voimisteluseuran perheliikunnan ryhmä ohjelmallaan Kuutit. Johan oli taidokasta, liikuttavaa ja erittäin hyvä koreografia, mutta hei äideissä ja koreografeissa olikin naisia lapsineen Ajattomien porukasta! Se osaltaan selittänee onnistuneen paketin :) Liikkistä kerta kaikkiaan! Sitten sähkönsiniset jumppapuvut lavalle, aa siis varma merkki notkeuden ja hurjan akrobatian yhdistymisestä, Lakeuden Taitovoimistelijat, jotka pistivät jälleen parastaan. Me muut haukoimme henkeämme. Erityisen hieno temppu oli minusta se ihmishyppynaru ohjelman loppupuolella. Around the World matkustettiin Seinäjoen Voimistelijoiden tanssiryhmän johdattamina. Täsmällinen ja näyttävä iso ryhmä. Koreografia oli uskollinen lajityypilleen musiikkimiksauksia myöden.
Lavalle saatiin jälleen rytmistä voimistelua, nyt hieman broadwaymaisesti charlestonin hengessä. Kivaa ja leikittelevää huippuvoimistelua kahden taitavan nuoren naisen esittämänä. Rantaperkiön Iskun naisryhmä liikkui seuraavaksi Arjen pyörteissä. Hauska ja hyvinharjoiteltu kuntonaisten ohjelma, joka sekoitti mukavasti erilaisia tyylilajeja liikekielessään ja musiikki oli virkistävän haastavan erilainen tämäntyyppiselle kohderyhmälle, Trio Töykeitä. Asut olivat vaatimattomat, ehkä turhankin arkiset noin hienoihin puitteisiin vaikka toki ohjelman teeman mukaiset. Ylöjärven Iskun Pepit toivat lavalle reipasta tyttömäisen ronskia otetta huikean taidokkaalla osaamisellaan. Koreografia oli vaativa fyysisiltä ominaisuuksiltaankin, mutta tekemisen meininki oli sen verran iloista, että veikkaan ohjelman rakentuneen pilke silmäkulmassa sekä koreografin että esiintyjien näkökulmasta. Asut olivat piste iin päälle!
Mäntyharjun Virkistyksen nuoret naiset pyrähtelivät Elämän pyörteissä. Välineinä oli isot viuhkat (jotka minun silmään näyttivät appelsiinin lohkoilta) mutta raikkaat ja näyttävät ne olivat. Tämän tyyppiset isot välineet ovat hyvännäköisiä isossa tilassa massan tekemänä, näyttämöllä taas tulee hiukan ahdasta. Viuhkoista otettiin irti varmasti kaikki mitä niistä saatiin, loppua kohden mietin, että ryhmän taitotaso olisi luonut mahdollisuuksia toki muuhunkin kuin "välineen kuljetukseen" eli nyt hiukan liike jäi ison välineen vangiksi. Apocalyptican metallinmakuinen musiikki vei ehkä ohjelmalta keveyttä, jota olisin raskaan viuhkan vastapainoksi kaivannut. Ryhmä oli yhtenäinen ja asut kauniit. Seuraava esitys oli minusta ehkä ainoa, jonka paikkaa voimistelunäytöksessä pidin ristiriitaisena. Mitäs tyylilajia tämä Twilight nyt sitten edustaa, huimaa pariakrobatiaa jonkinlaisella nykytanssilla ja tanssiteatterilla höystettynä. Sopisi moderniin sirkukseen, ei Voimisteluliiton näytökseen. Ei sykähdyttänyt tässä kohtaa minua vaikka kunnioitan toki taitoa, joka parilla on.
Olarin Voimistelijoiden menestyksekäs OVO Team esitti seuraavaksi oman kilpailuohjelmansa, joka on tanssikoreografi Reija Wäreen käsialaa. Taitoa vaikka muille jakaa, persoonallista tanssivaikutteiden ja huippuvoimistelun yhdistämistä. Tämä ei ollut suoritukseltaan niin napakka ja viimeistelty kuin kisoista näkemässäni taltioinnissa, ehkä toimii myös matolla avaramassa tilassa paremmin kuin tuolla näyttämöllä. Itse tykkään seurata juuri tämäntyyppistä huippu-urheilua sille soveltuvassa ajassa, paikassa ja mielentilassa. Näyttämö taas on toisentyyppinen tila, jossa kaipaan ohjelmaa, joka säväyttää eläytymisellään ja taiteellisuudellaan, tarvitaan myös ripaus draamaa, jotta päästään oikeille aaltopituuksille. Siksi nämä "koko voimistelun kirjon" kattavat näytökset ovat monesti vähän sillisalaattia. Toivoisin, että näytös näin ihanissa teatteripuitteissa rakennettaisiin draamalle...makuasia.
Raahen ja Oulun yhteisohjelma 24/7 oli taattua selkeälinjaista laatua, jota on totuttu näkemään Raahen ja Oulun naisvoimistelijoiden valioilta. Kivan mausteen esitykseen toivat taitava tanssiryhmä Funky Hall SODAP. Valioiden tekemisen tyyli on yhdenaikaista, yhdenmukaista massana yhtenäisesti voimistelemista, hiukan minun makuun sellaista varmistelevaa, riskitöntä, mukavuusalueella tekemistä, mutta toki silmä lepää, kun katsojan ei tarvitse jännittää esiintyjien puolesta, onnistuvatko he vai eivät. Lopun nosto näytti kuitenkin erityistaitoakin ja huipensi kokonaisuuden. Kuopion Reippaan Amelie ryhmä kertoi tarinan Olipa kerran...koreografia kuljetti musiikin ja taitavien voimistelijoiden siivittäminä draaman kaaren, mutta minulle tarina ei ihan auennut, toisaalta ehkä se juuri jätti sopivasti tulkinnan mahdollisuuksia katsojalle. Pidin tämän ryhmän toisentyyppisestä esityksestä viime keväänä Show-kisojen tanssillisen voimistelun sarjassa, harmi, kun en saanut tästä ahaa-elämystä.
Vantaan Voimisteluseuran Ajattomat on maamme taitavimpia ja omaleimaisimpia tanssillisen voimistelun ryhmiä. Mitä tahansa he lavalle tuovatkin, on se aina sykähdyttävää ja nyt tarkoitan juuri kokonaispaketin toimivuutta: taito, eläytyminen, fyysiset ominaisuudet, koreografia, musiikin tulkinta ja asut ovat aina viimeisteltyjä. Tällä kertaa ohjelman nimi oli Kutsumattomat. Ihanat viitat ja muutenkin dramaattinen asuvalinta! Näyttävä koreografia ja koko ryhmä eli tarinaa ja tulkintaa joka solullaan. Karismaa, jonka aistii ensimmäisistä askelista. Miten ihmeessä te vantaalaiset tämän teette kerta toisensa jälkeen? Vielä joskus haluaisin nähdä tältä ryhmältä aivan yllättävän vedon, jotain sellaista, jossa liikekieli ei olekaan esteettistä ja "ajatonta". Ehkä vielä joskus ;) Voi kun minä tykkäsin myös Kokkolan Liikuntaseura Triolin Lumous-ohjelmasta. Miten ilmava, hengittävä, kevyt ja tyttömäisen kepeä. Musiikki, asut, koreografia ja liikekieli natsasivat. Ihana!
Näytöksen päätti ohjelma, jota en olisi osannut kuvitella mihinkään muuhun kohtaan näytöstä kuin lopettamaan tämän huikean kavalkadin. Kajo oli pääkaupunkiseudun seuroista kootun joukon voimainponnistus, joka ravisteli, kosketti ja hätkähdytti. Koreografia oli aavistuksen liian pitkä, mutta onnistui pitämään otteessaan ja voin kuvitella, että paikan päällä livenä tunnelma on ollut käsinkosketeltava. Tämä ohjelma täytyy kokea, sitä ei voi sanoin selittää. Liikutuin ja ihastuin.
Kiitos elämyksien tuottamisesta kaikille näytöksen osallisille.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Salamyhkäinen liikuntamuoto nimeltä tanssillinen voimistelu osa 1
Tanssillinen voimistelu pohjautuu suomalaiseen naisvoimisteluun, jossa tärkeinä elementteinä ovat keskustalähtöisyys ja virtaavuus. Tanssillisessa voimistelussa yhdistyvät voimistelun tavoitteellisuus ja rytmisyys sekä tanssillinen luovuus, esteettisyys ja ilmaisullisuus. Tanssillinen voimistelu on kokonaisliikuntaa, joka hyödyntää monipuolisesti musiikin eri elementtejä ja koreografista osaamista. Tanssillinen voimistelu on laadukasta, taidokasta ja tavoitteellista toimintaa.
Näin tanssillinen voimistelu määritellään Tanssillisen voimistelun perusteissa, jonka ovat ansiokkaasti koonneet Hannele Ahlqvist ja Sanna Koskela v. 2001. Tämä opus kokonaisuudessaan löytyy Voimisteluliiton sivulta http://www.voimistelu.fi/nuoret/tanssin_maailma/tanssillinen_voimistelu/
On siis kulunut 10 vuotta Tanssillisen voimistelun perusteiden ilmestymisestä ja vähän yli 10 vuotta siitä, kun termi tanssillinen voimistelu otettiin käyttöön tietyntyyppisestä voimistelun tyylisuuntauksesta. Itse olen ollut mukana alusta alkaen ja vuosien mittaan nämä "piirit" ovat tulleet tutuiksi. Taipaleen kunniaksi päätin aloittaa postauksien sarjan, jossa pyrin vähitellen valottamaan (kirjoittaessani itsekin omaksuen) mikä tai mitä tanssillinen voimistelu on. Tiedän, että omalla kohdallani monikin ajatus ja tekemisen tapa on matkan varrella muuttunut ja toivon mukaan en ole vieläkään jämähtänyt paikalleni. Kiinnostavia kysymyksiä lienee: Miten tanssillinen voimistelu kategorisoidaan suhteessa voimistelu- ja tanssilajeihin? Millaisena tanssillinen voimistelu on ymmärretty/mielletty liikekieleltään/koreografioiltaan ja onko se tänä päivänä samanlainen harrastemuotona kuin mitä 10 vuotta sitten? Miltä näyttävät tulevaisuuden suuntaukset? Tietenkään yhden ihmisen määritelmät ja pohdinnat eivät kiinnosta eikä niillä sinänsä ole merkitystä, siksipä toivonkin vilkasta keskustelua ja kannanottoja. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin lopputulemaan pohdinnassani/pohdinnoissamme päädymme. Löytyykö tanssilliselle voimistelulle erityispiirteitä ja oma paikkansa voimistelukirjossa?
Ensimmäisessä osassa kartoitan lyhyesti taustoja ja avaan voimistelutermejä, jotka vilisevät usein muka itsestäänselvyyksinä tanssillista voimistelua kuvattaessa. Kokemus on kuitenkin osoittanut, etteivät ne todellaakaan ole yksiselitteisiä ja jättävät yllättävän paljon tulkinnan varaa. (Nyt kyllä harmittaa, etten voi näyttää videoklippejä, joiden kautta voisin enemmän avata omia tulkintojani...)
Lähtökohdaksi totean, että tanssillinen voimistelu määritellään Voimisteluliitossa tyylisuuntaukseksi ei lajiksi. Minkä tyylisuuntaus tämä harrastemuoto sitten on, mikä on se paljon puhuttu kivijalka, jolta tanssillinen voimistelu ponnistaa? Kuten alun määritelmä kuuluu, tanssillinen voimistelu pohjautuu suomalaiseen naisvoimisteluun, jonka tärkeinä elementteinä ovat keskustalähtöisyys ja virtaavuus. Laajemmin todeten: suomalainen naisvoimistelu on kokonaisliikuntaa, jonka perustana on keskustalähtöisyys. (keskusta = lantio)
Kokonaisliikunta on maailmojasyleilevä termi ja maallikko varmasti ihmettelee, millä oikeudella naisvoimistelu on nostanut itsensä ylivertaiseksi liikuntamuodoksi suhteessa muihin lajeihin, ovatko muut liikuntalajit siis vähemmän liikuntaa...? Tanssillisen voimistelun perusteissa todetaan, että kokonaisliikunta tarkoittaa usean liikesuvun yhtäaikaista toimintaa (esim. askeleet, kädet, vartalo). No, tässä ei sinänsä ole mitään erityistä, näin toteutuu useimmissa liikuntalajeissa. Mutta nyt tullaankin mielestäni ensimmäiseen erityispiirteeseen. Korostaisin kokonaisliikuntaa tekemisen tapana, jossa jonkin yksittäisen kehonosan suorittaessa liikettä liikeimpulssi ("lähtölaukaus ja voima liikkeelle") tapahtuu aina lantiosta, jonka jälkeen koko keho myötäilee ja tukee pääliikettä, kehoon syntyy siis niin sanottuja liikeheijasteita, mikään kehonosa ei ole liikkeen aikana täysin lepotilassa. Edellä mainittua kehon myötäilyä/heijasteita voidaan pitää myös liikkeen sisäisenä virtaavuutena. Virtaavuus käsitteenä tarkoittaa edellisen lisäksi liikkeiden sitomista liikesarjaksi. Liikkeiden sitominen liikesarjaksi on eri asia kuin liikkeiden suorittaminen peräkkäin. Nimittäin suomalaisessa naisvoimistelussa "liikkeiden sitomista" toteutetaan pääasiassa venymisen/hengityksen ja toisiinsa joustavasti/sujuvasti soveltuvien liikkeiden kautta. Liikesarja näyttää tällöin maallikon silmään jokseenkin "vellovalta" vartalonliikkeeltä, liike synnyttää ikään kuin jo seuraavan liikkeen.
Tämä kokonaisliikunta keskustalähtöisenä virtaavuutena tulkintani mukaan on kivijalka, jota halutaan tanssillisen voimistelun kohdalla vaalia perinteisestä naisvoimistelusta. Vaikka samainen tekniikka on pohjalla alunperin suomalaisessa joukkuevoimistelussakin väitän, että se on katoava kansanperinne joukkuevoimistelun puolella. Eikä siinä mitään pahaa ole, joukkuevoimistelu lajina etenee omaan suuntaansa omin painotuksin, (joista joukkuevoimistelun lajiasiantuntijat osaavat analysoida paljon paremmin kuin minä) ja tanssillinen voimistelu omin painotuksin. Väitän, että molemmat suuntaukset tulkitsevat tänä päivänä kokonaisliikunnan hiukan eri tavalla kuin alunperin naisvoimistelussa. Voisiko se tanssillisessa voimistelussa tarkoittaa liikkeen jatkuvaa vuorovaikutusta rytmin ja musiikin nyanssien sekä dynamiikan, ajan ja tilan kanssa? Voisiko se tätä kautta olla vahvaa läsnäoloa, joka edellyttää liikkeen tutkimista, siihen heittäytymistä, eläytymistä ja ilmisullisuutta? Voisiko tavoitteena olla kokonaisvaltainen kehon ja mielen hallinta, jota kai voisi kutsua myös kehotietoisuudeksi?
Mitä tulee sinänsä virtaavuus-käsitteeseen.. antaisin sille hieman enemmän väljyyttä kuin perinteisessä naisvoimistelussa. On lopulta hyvin tulkinnanvaraista, mitkä liikkeet kenenkin mielestä voidaan missäkin tilanteessa sitoa yhteen ja pitkälti katsojan silmässä, miten se lopulta toteutuu. Mielestäni liikeimpulssi voisi lähteä mistä kehonosasta tahansa ja silti heijastua hyvin kokonaisvaltaisesti koko kehoon. Siinä missä perinteisessä naisvoimistelussa saumattomaan, virtaavaan liikesarjaan vaikuttavat pitkälti liikkeiden soveltuvuus peräkkäiseen tekemiseen, voisi tanssillisessa voimistelussa mielestäni liittää mitä tahansa liikesukuja ennakkoluulottomammin yhteen keinoina voisi käyttää perinteisen hengityksen ja vartalon venymisen lisäksi vaikkapa pään tai käden liikettä. Itse asiassa on mielekästäkin etsiä uusia luovia tapoja virtaavuuden toteuttamiseksi.
Vaikka uudelleen tulkitsen perinteisiä naisvoimistelun termejä, olen sitä mieltä, että kokonaisliikunnassa on tanssillisen voimistelun ydin vielä tänänkin päivänä. Kokonaisliikunnan ymmärrän juuri tekemisen tapana. Tätä taustaa vasten mielestäni tanssillinen voimistelu ei ole vain voimistelun ja tanssin mielivaltaista sekoitusta, vaan ihan ominainen tekniikkansa. Tällöin sen sijaan, että tivaisimme, mitä on tanssillinen voimistelu, mielekkäämpää olisi keskittyä, miten se toteutetaan.
Mitkä asiat teidän mielestänne naisvoimistelun perinteestä tulisi säilyttää tanssillisessa voimistelussa? Miten te tulkitsette perinteisiä naisvoimistelukäsitteitä tämän päivän näkökulmasta?
Näin tanssillinen voimistelu määritellään Tanssillisen voimistelun perusteissa, jonka ovat ansiokkaasti koonneet Hannele Ahlqvist ja Sanna Koskela v. 2001. Tämä opus kokonaisuudessaan löytyy Voimisteluliiton sivulta http://www.voimistelu.fi/nuoret/tanssin_maailma/tanssillinen_voimistelu/
On siis kulunut 10 vuotta Tanssillisen voimistelun perusteiden ilmestymisestä ja vähän yli 10 vuotta siitä, kun termi tanssillinen voimistelu otettiin käyttöön tietyntyyppisestä voimistelun tyylisuuntauksesta. Itse olen ollut mukana alusta alkaen ja vuosien mittaan nämä "piirit" ovat tulleet tutuiksi. Taipaleen kunniaksi päätin aloittaa postauksien sarjan, jossa pyrin vähitellen valottamaan (kirjoittaessani itsekin omaksuen) mikä tai mitä tanssillinen voimistelu on. Tiedän, että omalla kohdallani monikin ajatus ja tekemisen tapa on matkan varrella muuttunut ja toivon mukaan en ole vieläkään jämähtänyt paikalleni. Kiinnostavia kysymyksiä lienee: Miten tanssillinen voimistelu kategorisoidaan suhteessa voimistelu- ja tanssilajeihin? Millaisena tanssillinen voimistelu on ymmärretty/mielletty liikekieleltään/koreografioiltaan ja onko se tänä päivänä samanlainen harrastemuotona kuin mitä 10 vuotta sitten? Miltä näyttävät tulevaisuuden suuntaukset? Tietenkään yhden ihmisen määritelmät ja pohdinnat eivät kiinnosta eikä niillä sinänsä ole merkitystä, siksipä toivonkin vilkasta keskustelua ja kannanottoja. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin lopputulemaan pohdinnassani/pohdinnoissamme päädymme. Löytyykö tanssilliselle voimistelulle erityispiirteitä ja oma paikkansa voimistelukirjossa?
Ensimmäisessä osassa kartoitan lyhyesti taustoja ja avaan voimistelutermejä, jotka vilisevät usein muka itsestäänselvyyksinä tanssillista voimistelua kuvattaessa. Kokemus on kuitenkin osoittanut, etteivät ne todellaakaan ole yksiselitteisiä ja jättävät yllättävän paljon tulkinnan varaa. (Nyt kyllä harmittaa, etten voi näyttää videoklippejä, joiden kautta voisin enemmän avata omia tulkintojani...)
Lähtökohdaksi totean, että tanssillinen voimistelu määritellään Voimisteluliitossa tyylisuuntaukseksi ei lajiksi. Minkä tyylisuuntaus tämä harrastemuoto sitten on, mikä on se paljon puhuttu kivijalka, jolta tanssillinen voimistelu ponnistaa? Kuten alun määritelmä kuuluu, tanssillinen voimistelu pohjautuu suomalaiseen naisvoimisteluun, jonka tärkeinä elementteinä ovat keskustalähtöisyys ja virtaavuus. Laajemmin todeten: suomalainen naisvoimistelu on kokonaisliikuntaa, jonka perustana on keskustalähtöisyys. (keskusta = lantio)
Kokonaisliikunta on maailmojasyleilevä termi ja maallikko varmasti ihmettelee, millä oikeudella naisvoimistelu on nostanut itsensä ylivertaiseksi liikuntamuodoksi suhteessa muihin lajeihin, ovatko muut liikuntalajit siis vähemmän liikuntaa...? Tanssillisen voimistelun perusteissa todetaan, että kokonaisliikunta tarkoittaa usean liikesuvun yhtäaikaista toimintaa (esim. askeleet, kädet, vartalo). No, tässä ei sinänsä ole mitään erityistä, näin toteutuu useimmissa liikuntalajeissa. Mutta nyt tullaankin mielestäni ensimmäiseen erityispiirteeseen. Korostaisin kokonaisliikuntaa tekemisen tapana, jossa jonkin yksittäisen kehonosan suorittaessa liikettä liikeimpulssi ("lähtölaukaus ja voima liikkeelle") tapahtuu aina lantiosta, jonka jälkeen koko keho myötäilee ja tukee pääliikettä, kehoon syntyy siis niin sanottuja liikeheijasteita, mikään kehonosa ei ole liikkeen aikana täysin lepotilassa. Edellä mainittua kehon myötäilyä/heijasteita voidaan pitää myös liikkeen sisäisenä virtaavuutena. Virtaavuus käsitteenä tarkoittaa edellisen lisäksi liikkeiden sitomista liikesarjaksi. Liikkeiden sitominen liikesarjaksi on eri asia kuin liikkeiden suorittaminen peräkkäin. Nimittäin suomalaisessa naisvoimistelussa "liikkeiden sitomista" toteutetaan pääasiassa venymisen/hengityksen ja toisiinsa joustavasti/sujuvasti soveltuvien liikkeiden kautta. Liikesarja näyttää tällöin maallikon silmään jokseenkin "vellovalta" vartalonliikkeeltä, liike synnyttää ikään kuin jo seuraavan liikkeen.
Tämä kokonaisliikunta keskustalähtöisenä virtaavuutena tulkintani mukaan on kivijalka, jota halutaan tanssillisen voimistelun kohdalla vaalia perinteisestä naisvoimistelusta. Vaikka samainen tekniikka on pohjalla alunperin suomalaisessa joukkuevoimistelussakin väitän, että se on katoava kansanperinne joukkuevoimistelun puolella. Eikä siinä mitään pahaa ole, joukkuevoimistelu lajina etenee omaan suuntaansa omin painotuksin, (joista joukkuevoimistelun lajiasiantuntijat osaavat analysoida paljon paremmin kuin minä) ja tanssillinen voimistelu omin painotuksin. Väitän, että molemmat suuntaukset tulkitsevat tänä päivänä kokonaisliikunnan hiukan eri tavalla kuin alunperin naisvoimistelussa. Voisiko se tanssillisessa voimistelussa tarkoittaa liikkeen jatkuvaa vuorovaikutusta rytmin ja musiikin nyanssien sekä dynamiikan, ajan ja tilan kanssa? Voisiko se tätä kautta olla vahvaa läsnäoloa, joka edellyttää liikkeen tutkimista, siihen heittäytymistä, eläytymistä ja ilmisullisuutta? Voisiko tavoitteena olla kokonaisvaltainen kehon ja mielen hallinta, jota kai voisi kutsua myös kehotietoisuudeksi?
Mitä tulee sinänsä virtaavuus-käsitteeseen.. antaisin sille hieman enemmän väljyyttä kuin perinteisessä naisvoimistelussa. On lopulta hyvin tulkinnanvaraista, mitkä liikkeet kenenkin mielestä voidaan missäkin tilanteessa sitoa yhteen ja pitkälti katsojan silmässä, miten se lopulta toteutuu. Mielestäni liikeimpulssi voisi lähteä mistä kehonosasta tahansa ja silti heijastua hyvin kokonaisvaltaisesti koko kehoon. Siinä missä perinteisessä naisvoimistelussa saumattomaan, virtaavaan liikesarjaan vaikuttavat pitkälti liikkeiden soveltuvuus peräkkäiseen tekemiseen, voisi tanssillisessa voimistelussa mielestäni liittää mitä tahansa liikesukuja ennakkoluulottomammin yhteen keinoina voisi käyttää perinteisen hengityksen ja vartalon venymisen lisäksi vaikkapa pään tai käden liikettä. Itse asiassa on mielekästäkin etsiä uusia luovia tapoja virtaavuuden toteuttamiseksi.
Vaikka uudelleen tulkitsen perinteisiä naisvoimistelun termejä, olen sitä mieltä, että kokonaisliikunnassa on tanssillisen voimistelun ydin vielä tänänkin päivänä. Kokonaisliikunnan ymmärrän juuri tekemisen tapana. Tätä taustaa vasten mielestäni tanssillinen voimistelu ei ole vain voimistelun ja tanssin mielivaltaista sekoitusta, vaan ihan ominainen tekniikkansa. Tällöin sen sijaan, että tivaisimme, mitä on tanssillinen voimistelu, mielekkäämpää olisi keskittyä, miten se toteutetaan.
Mitkä asiat teidän mielestänne naisvoimistelun perinteestä tulisi säilyttää tanssillisessa voimistelussa? Miten te tulkitsette perinteisiä naisvoimistelukäsitteitä tämän päivän näkökulmasta?
maanantai 17. lokakuuta 2011
Treenitunnin musiikki
Minulta toivottiin jokunen aika sitten tekstiä musiikin käytöstä tanssillisen voimistelun tunnilla. Rajaan tekstin koskemaan nimenomaan treenitunteja, ohjelmamusiikkiasia kun on mielestäni vielä ihan erillinen kokonaisuutensa. Musiikin käyttö tanssillisen voimistelun tunnilla on makukysymys, johon ei löydy yksinkertaista konseptia eikä valitettavasti valmiiksi koottuja cd-levyjä. Utelen usein kollegoiltani heidän musiikkivalinnoistaan omilla tunneillaan, koska tuntuu, että tälläkin hetkellä oma repertuaarini on kovin kapea suhteessa erilaisiin mahdollisuuksiin ja varmasti paljon hyviä musiikkivaihtoehtoja jää löytämättä. Helposti jumitun "omiin mieltymyksiini" enkä uskaltaudu epämukavuusalueelle. Onneksi voimistelijani ja nykyisin myös ystäväni ja tuttavani eri elämän osa-alueilta ehdottavat erilaisia biisejä hyödynnettäväksi :) Toivoisin ajatustenvaihtoa ja omien hyväksi koettujen biisien tai musiikkityylien jakamista!
Tanssillisen voimistelun ohjaajissa löytynee monien koulukuntien edustajia: osa suosii pääasiassa klassista-elokuva-instrumentaalimusiikkia, toiset painottavat jazz-fuusio-etno-kansanmusiikkilinjaa ja toiset taas mitä tahansa listahittejä fiiliksen mukaan. Minulta puuttuu musiikkialan asiantuntemus enkä koe itseäni "musiikkikasvattajana". Uskaltaisin kuitenkin väittää, että treenitunti on ainakin lähtökohtaisesti moniulotteinen, mielekäs ja haastavakin kokonaisuus, jos tunnin aikana hyödyntää musiikkipaloja monenlaisista kategorioista ja hakee liike/liikesarjavalintoihin inspiraatiota niistä (melodiasta, rytmeistä, aksenteista, nyansseista, soittimista...). Vaatii tosin aikaa ja perehtymistä, jotta musiikki ja valittu liike todella kohtaavat ja tukevat toinen toistaan. Ei se helppoa ole, etenkään jos vaatii itseltään, että kappaleen fraasit menevät täysin yksiin liikesarjan kanssa. Ohjaajakokemuksen karttuessa oma musikaalisuus kuitenkin kehittyy. Musiikkien etsimisestä tulee helpompaa ja valinnat ovat osuvampia, samalla myös voimistelijat oppivat jo treenitunnilla eläytymään ja tulkitsemaan eri tyyppistä musiikkia. Eläytyminen ja tulkitseminen taas on tärkeä taito lavalla.
Seuraavassa esimerkinomaisesti musiikki-sisältörakenteeni tämän viikon naisten tunniltani:
1. Kropan herättely, selän rullaukset, kierrot, taivutukset, ylävartalon avaaminen
Chisu, Sabotage http://www.youtube.com/watch?v=ar2mHhobDE4
2. Jalkapohjan/varpaiden rullaukset, lähentäjä/loitontajalihakset, lattialla täysistunnassa ja selinmakuulla
Urmurmur, Cirque Du Silence http://www.youtube.com/watch?v=oYS-YGpRy4A
3. Nurkasta nurkkaan liikkuvat askelikot
Two Door Cinema Club, Something Good Can Work http://www.youtube.com/watch?v=1PorW3y5n1w
4. Keskivartalolihaskunto (inspiraatio liikekieleen haettu nimenomaan rajummasta revittelystä :))
Ruslana, Wild Dances http://www.youtube.com/watch?v=DAGlficCKUc
5. Pliet, piruetit yhdistettynä valssiaskelikkoon
Jukka Linkola, Snow Queen Soundtrack Gerda and Kai http://www.youtube.com/watch?v=67-MC-y79Ng
6. Vartalosarja
Natasha Bedingfield, Wild Horses http://www.youtube.com/watch?v=OWIVi_Oa4as
7. Venyttelysarjat
Yann Tiersen, Summer 78 http://www.youtube.com/watch?v=-RxkxCj4cpc
Enya, Tea-House Moon http://www.youtube.com/watch?v=bBKISUb3sXE
John Williams, Schindler's List Theme http://www.youtube.com/watch?v=bNrVFkBDte8
Muistan vajaa 20-vuotta sitten aloittaneeni ohjaajaurani mankka pyörän tarakalla ja kasetit repussa. Tänä päivänä vedän treenejä kännykkäni kautta, johon olen valmiiksi koonnut musalistan ko. tuntia varten, en juurikaan käytä enää cd-levyjäkään ellei treenipaikan soitin sitä vaadi. Siinä vaiheessa, kun aikanaan latasin läppärilleni ITunes- ja Spotify -ohjelmat, tajusin mistä kaikesta olin ennen jäänyt paitsi :)
Itse kaipaisin hyviä vinkkejä etnomusiikista ja nykykansantanssissa käytetystä musasta! Tiedän, että siellä olisi jänniä rytmityksiä ja aksentteja joita haluaisin hyödyntää sarjoissa. Suomalaisista artisteista ja bändeistä käytetyimpiä lajissamme tällä saralla lienee Sanna Kurki-Suonio, Värttinä, Wimme, Piirpauke ja Angelin tytöt, mutta valistakaa mua lisää! Ulkomaisista mainittakoon tämän syksyn löytöni Peter Jones, Gradual Motion (Löysin sen ITunes-ohjelmasta, ei löydy Spotifysta). Koko levy täynnä monipuolista instrumentaalimusiikkia percussiotyyppisistä melodisiin kappaleisiin. ITunes:sta olen myös löytänyt nykytanssitunneille sävellettyä musaa, jota voi hyödyntää hyvin tanssillisen voimistelun tunnilla esim. Michael Roberts, Original Music for Modern Dance Class. Samaisesta paikasta löytyy balettitreeniin sävellettyjä kokoelmia useita. Jonkun verran olen esim. venyttelysarjoissa hyödyntänyt Spotify:stakin löytyviä Pilates/Jooga/New Age/rentoutuskokoelmia, mutta ne ovat pidemmän päälle vähän tylsiä enkä muutenkaan suosi putkeenmiksattua musiikkia, mieluummin hyödynnän yksittäisiä kappaleita sieltä täältä.
Tässä vielä mutama oma kestosuosikki vuodesta toiseen: Terence Trent D´Arby, Moby, Apocalyptica, Gabrielle, Secret Garden, Coldplay, Annie Lennox, Adiemus, Sade, Macy Gray, Enya, Enigma, REM...
... ja muutamia ihania uudempia: Johanna Försti, Hurts, Irina Björklund, Adele, Rumer, Anna Järvinen, David Guetta...
Tanssillisen voimistelun ohjaajissa löytynee monien koulukuntien edustajia: osa suosii pääasiassa klassista-elokuva-instrumentaalimusiikkia, toiset painottavat jazz-fuusio-etno-kansanmusiikkilinjaa ja toiset taas mitä tahansa listahittejä fiiliksen mukaan. Minulta puuttuu musiikkialan asiantuntemus enkä koe itseäni "musiikkikasvattajana". Uskaltaisin kuitenkin väittää, että treenitunti on ainakin lähtökohtaisesti moniulotteinen, mielekäs ja haastavakin kokonaisuus, jos tunnin aikana hyödyntää musiikkipaloja monenlaisista kategorioista ja hakee liike/liikesarjavalintoihin inspiraatiota niistä (melodiasta, rytmeistä, aksenteista, nyansseista, soittimista...). Vaatii tosin aikaa ja perehtymistä, jotta musiikki ja valittu liike todella kohtaavat ja tukevat toinen toistaan. Ei se helppoa ole, etenkään jos vaatii itseltään, että kappaleen fraasit menevät täysin yksiin liikesarjan kanssa. Ohjaajakokemuksen karttuessa oma musikaalisuus kuitenkin kehittyy. Musiikkien etsimisestä tulee helpompaa ja valinnat ovat osuvampia, samalla myös voimistelijat oppivat jo treenitunnilla eläytymään ja tulkitsemaan eri tyyppistä musiikkia. Eläytyminen ja tulkitseminen taas on tärkeä taito lavalla.
Seuraavassa esimerkinomaisesti musiikki-sisältörakenteeni tämän viikon naisten tunniltani:
1. Kropan herättely, selän rullaukset, kierrot, taivutukset, ylävartalon avaaminen
Chisu, Sabotage http://www.youtube.com/watch?v=ar2mHhobDE4
2. Jalkapohjan/varpaiden rullaukset, lähentäjä/loitontajalihakset, lattialla täysistunnassa ja selinmakuulla
Urmurmur, Cirque Du Silence http://www.youtube.com/watch?v=oYS-YGpRy4A
3. Nurkasta nurkkaan liikkuvat askelikot
Two Door Cinema Club, Something Good Can Work http://www.youtube.com/watch?v=1PorW3y5n1w
4. Keskivartalolihaskunto (inspiraatio liikekieleen haettu nimenomaan rajummasta revittelystä :))
Ruslana, Wild Dances http://www.youtube.com/watch?v=DAGlficCKUc
5. Pliet, piruetit yhdistettynä valssiaskelikkoon
Jukka Linkola, Snow Queen Soundtrack Gerda and Kai http://www.youtube.com/watch?v=67-MC-y79Ng
6. Vartalosarja
Natasha Bedingfield, Wild Horses http://www.youtube.com/watch?v=OWIVi_Oa4as
7. Venyttelysarjat
Yann Tiersen, Summer 78 http://www.youtube.com/watch?v=-RxkxCj4cpc
Enya, Tea-House Moon http://www.youtube.com/watch?v=bBKISUb3sXE
John Williams, Schindler's List Theme http://www.youtube.com/watch?v=bNrVFkBDte8
Muistan vajaa 20-vuotta sitten aloittaneeni ohjaajaurani mankka pyörän tarakalla ja kasetit repussa. Tänä päivänä vedän treenejä kännykkäni kautta, johon olen valmiiksi koonnut musalistan ko. tuntia varten, en juurikaan käytä enää cd-levyjäkään ellei treenipaikan soitin sitä vaadi. Siinä vaiheessa, kun aikanaan latasin läppärilleni ITunes- ja Spotify -ohjelmat, tajusin mistä kaikesta olin ennen jäänyt paitsi :)
Itse kaipaisin hyviä vinkkejä etnomusiikista ja nykykansantanssissa käytetystä musasta! Tiedän, että siellä olisi jänniä rytmityksiä ja aksentteja joita haluaisin hyödyntää sarjoissa. Suomalaisista artisteista ja bändeistä käytetyimpiä lajissamme tällä saralla lienee Sanna Kurki-Suonio, Värttinä, Wimme, Piirpauke ja Angelin tytöt, mutta valistakaa mua lisää! Ulkomaisista mainittakoon tämän syksyn löytöni Peter Jones, Gradual Motion (Löysin sen ITunes-ohjelmasta, ei löydy Spotifysta). Koko levy täynnä monipuolista instrumentaalimusiikkia percussiotyyppisistä melodisiin kappaleisiin. ITunes:sta olen myös löytänyt nykytanssitunneille sävellettyä musaa, jota voi hyödyntää hyvin tanssillisen voimistelun tunnilla esim. Michael Roberts, Original Music for Modern Dance Class. Samaisesta paikasta löytyy balettitreeniin sävellettyjä kokoelmia useita. Jonkun verran olen esim. venyttelysarjoissa hyödyntänyt Spotify:stakin löytyviä Pilates/Jooga/New Age/rentoutuskokoelmia, mutta ne ovat pidemmän päälle vähän tylsiä enkä muutenkaan suosi putkeenmiksattua musiikkia, mieluummin hyödynnän yksittäisiä kappaleita sieltä täältä.
Tässä vielä mutama oma kestosuosikki vuodesta toiseen: Terence Trent D´Arby, Moby, Apocalyptica, Gabrielle, Secret Garden, Coldplay, Annie Lennox, Adiemus, Sade, Macy Gray, Enya, Enigma, REM...
... ja muutamia ihania uudempia: Johanna Försti, Hurts, Irina Björklund, Adele, Rumer, Anna Järvinen, David Guetta...
tiistai 27. syyskuuta 2011
Koreografiakoulussa..
Viime viikonloppuna kävin katsomassa Helsingin kaupunginteatterin Elsa-studiossa Jokamiehen koreografiakoulu -näytännön. Viihdyttävää, ajatuksiaherättävää, osallistavaa ja vaikuttavaa. Vieläkin parempaa oli kuitenkin se, että näin samalla reissulla koreografikollegojani, "etelän siskoja", joiden kanssa käymäni keskustelut ja yhteiset suunnittelut muokkasivat (jälleen) ajatuksiani koreografian rakentamisesta tanssillisessa voimistelussa. Tästä kohtaamisesta sain kipinän tarttua läppäriini ja ryhtyä bloggaamaan tätä tekstiä.
Palatakseni teatterikokemukseeni erityisesti ihastuin koreografi Kenneth Kvanströmin ja Helsinki Dance Companyn tanssijoiden yhteistyöhön. Kuinka koreografin pienestä ideanpoikasesta, eleestä tanssijat nappasivat olennaisen ja tulkitsivat, kehittivät liikkeen/liikesarjan. Tuo yhteistyö oli hedelmällistä, koska jokainen ryhmän jäsen antoi panoksensa kokonaisuuden rakentumiseksi. Jokainen kokeili, muokkasi ja jatkoi siitä mihin toinen jäi. Ilmapiiri oli innostunut ja määrätietoinen. Miettikää, nämä ihmiset olivat töissä! Minäkin haluan tuollaisen työn ja työilmapiirin!
Ihailin koreografin luovaa liikekieltä pari- ja ryhmäkontaktin osalta ja tanssijoiden vaivatonta tekniikkaa toteuttaa kontakti- ja nostoliikkeet. Ne todella tapahtuivat yllättäin ja sujuvasti virraten ja naiset nostelivat miehiä siinä missä miehet naisia. Heitin idean Suomen Voimisteluliiton yhdyshenkilöille, josko jossain vaiheessa toteutettaisiin koulutuspäivä, jossa rauhassa opeteltaisiin ja kokeiltaisiin mitä erilaisimpia kontakti- ja nostoliikkeitä tanssiopettajan johdolla. Tuntuu nimittäin monia voimisteluohjelmia seuranneena, että meiltä puuttuu hieman taitoa ja tekniikkaa esim. tuollaisen vaivattoman, ohimenevän ja silti turvallisen noston/kontaktin toteuttamiseen.
Tanssinäytäntö teatterilla teki seuraavasta yöstäni levottoman: mitä olin oppinut koreografiakoulussa, mihin syventyisin, kun seuraavaa koreografiaa alan työstää. Sitten se kolahti. Tajusin yhden selvän eron tanssin ja voimistelun välillä nimenomaan koreografian osalta. Väriläiskiä ja kapinoijia on toki aina ollut, mutta nyt maalaan ajatusta nimenomaan yleistäen: Mitä pidemmälle historiaan katsomme voimistelukulttuuriamme, huomaamme, että koreografiat eivät ole perinteisesti rakentuneet ryhmän väliseen vuorovaikutukseen, kontaktiin, epäsymmetriaan ja erilaisiin rooleihin
vaan koreografioissa on nimenomaan haettu yhdenmukaisuutta, estetiikkaa, symmetriaa ja harmoniaa.
Vuorovaikutusta (lähinnä karismaattisten luonnonlahjuuksien osalta) on kyllä otettu yleisöön, mutta onko ryhmänä/massana eläytyminen sittenkin ollut vähän päälleliimattua, ohjaajan käskystä opeteltua. Jos oikein kärjistän, lajikulttuurissamme ohjelmat näyttävät varmasti maallikon silmissä siltä, kuin joukkona "keimailisimme" yleisölle erilaisten liikkeiden avulla ja osoittaisimme yleisölle taitoamme ja fyysisiä ominaisuuksiamme sen sijaan, että esim. vahvasti tulkitsisimme tarinaa. Meillä on myös raivokas tapa pyrkiä "puhtauteen" ja esteettiseen liikesuoritukseen sen sijaan, että todella tutkisimme liikeratamahdollisuuksia, uskaltaisimme olla rumia ja arvostaisimme "liikettä sinänsä". Siinäpä se, puhummekin usein liikepuhtaudesta ja liikesuorittamisesta. Myöntäkää vain, tämä ryhmän kloonaamisen tavoittelu tuntuu varmasti aina osasta voimistelijoistamme epämukavalta ja luonnottomalta, jos se ei syystä tai toisesta istu oman kehon kieleen.
Tanssillinen voimistelu lajina, ilman tiukkoja sääntöjä voisi tarjota mahdollisuuksien areenan! Kuten olen aiemmissa teksteissäni tuonut esiin, koreografeille ja voimistelijoille toivon rohkeutta uusien liikemallien etsimiseen ja toteuttamiseen. Näin vielä suhteellisen nuoren polven koreografina ja tanssillisen voimistelun edustajana totean uhkarohkeasti, että meidän pitänee jonkun verran uskaltaa ottaa vapauksia... vahvasta kulttuuriperimästämme ei saisi tulla kahle luovuudelle. Jos koreografeina antaisimmekin alitajunnallemme valtaa; ensin olisi vahva tunne, ajatus, fiilis ja vasta sen jälkeen pomisimme niihin sopivat liikkeet/liikesarjat unohtamatta silti lajille ominaista tekniikkaamme? Jos ohjaajina ja voimistelijoina uskaltautusimmekin heittäytyä liikkeen vietäväksi, niin kuin kehomme sen luonnollisesti tulkitsisi? Jos vähentäisimmekin suorittamista ja lisäisimme nautiskelua?
Korostan, etten ole luopumassa keskustaliikuntatekniikasta eikä yllä olevaa pohdintaa ja kuvia pidä ymmärtää siten, etten ihailisi ja arvostaisi historiaamme. Päinvastoin, on tunnettava ja osattava historiansa, jotta voi muokata siitä tämän päivän version. Väitän, että lajissamme on paljon kerroksia, jotka vaativat perehtymistä, sisäistämistä ja jatkuvaa tulkintaa. Mielestäni keskustelemme ja tulkitsemme tanssillista voimistelua usein turhan liikekeskeisesti ja tämä näkyy koreografioissammekin tiettynä tylsyytenä kun vartalonaaltoliike, koonto tai käsiliikkeet ovat iskostuneet meille niin syvälle tietyntyyppisenä tekemisenä sen sijaan, että avaisimme liikemateriaalin koskemaan kaikenlaisia liikkeitä ja keskittyisimme siihen, miten toteuttaisimme ne omalla keskustaliikuntatekniikallamme. Näin koreografioihin saataisiin persoonallisuutta lisää. Haastavaa mutta myös ilahduttavaa on, että mikään lajianalyysi ei ole koskaan lopullinen. Rajat ovat hengittäviä ja vaikutuksia sallivia.. jos annamme niiden olla.
p.s. Itse olen heittäytymässä melko huimaan proggikseen, lopputulos nähdään v. 2013 kesällä Lahdessa...
Palatakseni teatterikokemukseeni erityisesti ihastuin koreografi Kenneth Kvanströmin ja Helsinki Dance Companyn tanssijoiden yhteistyöhön. Kuinka koreografin pienestä ideanpoikasesta, eleestä tanssijat nappasivat olennaisen ja tulkitsivat, kehittivät liikkeen/liikesarjan. Tuo yhteistyö oli hedelmällistä, koska jokainen ryhmän jäsen antoi panoksensa kokonaisuuden rakentumiseksi. Jokainen kokeili, muokkasi ja jatkoi siitä mihin toinen jäi. Ilmapiiri oli innostunut ja määrätietoinen. Miettikää, nämä ihmiset olivat töissä! Minäkin haluan tuollaisen työn ja työilmapiirin!
Ihailin koreografin luovaa liikekieltä pari- ja ryhmäkontaktin osalta ja tanssijoiden vaivatonta tekniikkaa toteuttaa kontakti- ja nostoliikkeet. Ne todella tapahtuivat yllättäin ja sujuvasti virraten ja naiset nostelivat miehiä siinä missä miehet naisia. Heitin idean Suomen Voimisteluliiton yhdyshenkilöille, josko jossain vaiheessa toteutettaisiin koulutuspäivä, jossa rauhassa opeteltaisiin ja kokeiltaisiin mitä erilaisimpia kontakti- ja nostoliikkeitä tanssiopettajan johdolla. Tuntuu nimittäin monia voimisteluohjelmia seuranneena, että meiltä puuttuu hieman taitoa ja tekniikkaa esim. tuollaisen vaivattoman, ohimenevän ja silti turvallisen noston/kontaktin toteuttamiseen.
Tanssinäytäntö teatterilla teki seuraavasta yöstäni levottoman: mitä olin oppinut koreografiakoulussa, mihin syventyisin, kun seuraavaa koreografiaa alan työstää. Sitten se kolahti. Tajusin yhden selvän eron tanssin ja voimistelun välillä nimenomaan koreografian osalta. Väriläiskiä ja kapinoijia on toki aina ollut, mutta nyt maalaan ajatusta nimenomaan yleistäen: Mitä pidemmälle historiaan katsomme voimistelukulttuuriamme, huomaamme, että koreografiat eivät ole perinteisesti rakentuneet ryhmän väliseen vuorovaikutukseen, kontaktiin, epäsymmetriaan ja erilaisiin rooleihin
 |
| Kuva: Minna Kouri |
vaan koreografioissa on nimenomaan haettu yhdenmukaisuutta, estetiikkaa, symmetriaa ja harmoniaa.
 |
| Kuva: Oulun Voimisteluseuran arkisto |
Vuorovaikutusta (lähinnä karismaattisten luonnonlahjuuksien osalta) on kyllä otettu yleisöön, mutta onko ryhmänä/massana eläytyminen sittenkin ollut vähän päälleliimattua, ohjaajan käskystä opeteltua. Jos oikein kärjistän, lajikulttuurissamme ohjelmat näyttävät varmasti maallikon silmissä siltä, kuin joukkona "keimailisimme" yleisölle erilaisten liikkeiden avulla ja osoittaisimme yleisölle taitoamme ja fyysisiä ominaisuuksiamme sen sijaan, että esim. vahvasti tulkitsisimme tarinaa. Meillä on myös raivokas tapa pyrkiä "puhtauteen" ja esteettiseen liikesuoritukseen sen sijaan, että todella tutkisimme liikeratamahdollisuuksia, uskaltaisimme olla rumia ja arvostaisimme "liikettä sinänsä". Siinäpä se, puhummekin usein liikepuhtaudesta ja liikesuorittamisesta. Myöntäkää vain, tämä ryhmän kloonaamisen tavoittelu tuntuu varmasti aina osasta voimistelijoistamme epämukavalta ja luonnottomalta, jos se ei syystä tai toisesta istu oman kehon kieleen.
 |
| Kuva: Oulun Voimisteluseran arkisto |
Tanssillinen voimistelu lajina, ilman tiukkoja sääntöjä voisi tarjota mahdollisuuksien areenan! Kuten olen aiemmissa teksteissäni tuonut esiin, koreografeille ja voimistelijoille toivon rohkeutta uusien liikemallien etsimiseen ja toteuttamiseen. Näin vielä suhteellisen nuoren polven koreografina ja tanssillisen voimistelun edustajana totean uhkarohkeasti, että meidän pitänee jonkun verran uskaltaa ottaa vapauksia... vahvasta kulttuuriperimästämme ei saisi tulla kahle luovuudelle. Jos koreografeina antaisimmekin alitajunnallemme valtaa; ensin olisi vahva tunne, ajatus, fiilis ja vasta sen jälkeen pomisimme niihin sopivat liikkeet/liikesarjat unohtamatta silti lajille ominaista tekniikkaamme? Jos ohjaajina ja voimistelijoina uskaltautusimmekin heittäytyä liikkeen vietäväksi, niin kuin kehomme sen luonnollisesti tulkitsisi? Jos vähentäisimmekin suorittamista ja lisäisimme nautiskelua?
 |
| Kuva: Minna Kouri |
 |
| Kuva: Minna Kouri |
 |
| Kuva: Minna Kouri |
Korostan, etten ole luopumassa keskustaliikuntatekniikasta eikä yllä olevaa pohdintaa ja kuvia pidä ymmärtää siten, etten ihailisi ja arvostaisi historiaamme. Päinvastoin, on tunnettava ja osattava historiansa, jotta voi muokata siitä tämän päivän version. Väitän, että lajissamme on paljon kerroksia, jotka vaativat perehtymistä, sisäistämistä ja jatkuvaa tulkintaa. Mielestäni keskustelemme ja tulkitsemme tanssillista voimistelua usein turhan liikekeskeisesti ja tämä näkyy koreografioissammekin tiettynä tylsyytenä kun vartalonaaltoliike, koonto tai käsiliikkeet ovat iskostuneet meille niin syvälle tietyntyyppisenä tekemisenä sen sijaan, että avaisimme liikemateriaalin koskemaan kaikenlaisia liikkeitä ja keskittyisimme siihen, miten toteuttaisimme ne omalla keskustaliikuntatekniikallamme. Näin koreografioihin saataisiin persoonallisuutta lisää. Haastavaa mutta myös ilahduttavaa on, että mikään lajianalyysi ei ole koskaan lopullinen. Rajat ovat hengittäviä ja vaikutuksia sallivia.. jos annamme niiden olla.
p.s. Itse olen heittäytymässä melko huimaan proggikseen, lopputulos nähdään v. 2013 kesällä Lahdessa...
torstai 1. syyskuuta 2011
Eläköön hiki ja hurmos!
Eletään syyskauden alkua, parasta aikaa. Kaikki ovat innoissaan ja odotukset korkealla uuteen kauteen. Tuntuu, että kevään "turnausväsymys" ohjelmatoistoineen ja tekniikkahiomisineen on unohdettu ja tilalle on tullut positiivinen vimma ja imu :)
Olen huomannut, että ohjaajana satsaan syksyn ekaan tuntiin aivan eri tavalla kuin yhdeksänteen: Kesällä löydetyt uudet musat kaivetaan esiin, tuntirakenteessa on hienpintaan nostattava lämppäsarja, loppuun asti mietitty jalkatekniikkasarja, mieltä haastava virtaava vartalosarja ja kinesteettiseen ketjuun perustuva venyttelysarja....Tsemppi kantaa koko tunnin ja tunti myydään osallistujalle "tää on kivaa, meillä on kivaa, sinä osaat, jaksathan taas uuden lukuvuoden". Täksi vuodeksi otin itselleni tavoitteen valmentajana, tuo satsaus kivaan tuntiin ja tekemiseen ei saa jäädä ekaan tuntiin, jatkukoon se läpi vuoden!
Olen ohjaajana pohtinut usein joukkueideni motiiveja raahautua salille vuodesta ja kerrasta toiseen, vaikka taivaalta sataa räntää, auto hajoaa ratkaisevalla hetkelllä, lapsi jää rimpuillen kiukuttelemaan kotiin isin hoiviin...Taidamme hakea itse kukin tunnin sisällöstä ja joukkueen yhteishengestä voimaantumista, irtiottoa arjesta. Hyvää fiilistä.
Tuo "hyvä fiilis" on kuitenkin häilyvä käsite, jonka rajat menevät jokaisella hiukan eri kohdassa. Yleensä rajat ovat kiinteässä suhteessa elämäntilanteeseemme. Kuinka paljon aikaa ja sitoutumista haluamme/pystymme laittamaan harrastukseemme? Millaisia tavoitteita kohti jaksamme ponnistella ja pinnistellä tai toisaalta kuinka paljon haluammekin hidastaa tahtia ja nauttia "vain" liikkeestä sinänsä? Tanssillinen voimistelu on ihana laji, se tarjoaa mahdollisuuden kaikkeen tähän: yhtäältä tiukkaan kilpailuun ja itsensä ja muiden joukkueiden haastamiseen toisaalta vaikkapa "vain" lajitekniikkaan ja lajinomaiseen treenaamiseen keskittyvään toimintaan, kunnon ylläpitämiseen ja rentoon yhdessä liikkumiseen. Tärkeintä olisi löytää yhteinen sävel ja "juttu" joukkueen sisällä, mitä juuri ME tältä harrastukselta haemme.
Vaikka viime vuosina tanssillisen voimistelun kilpailusuuntausta on vahvistettu, toivoisin, että valmentajat antaisivat omalle ja ryhmän ilolle/inspiraatiolle aikaa. Tanssillinen voimistelu ei mielestäni saisi mennä liiaksi puurtamiseksi ja suorittamiseksi vaikka tavoitteita kohti treenataankin. Olen nähnyt monen kilpailulajin puolella liikaa raivopäisiä ja tuittuilevia valmentajia, itsekkäitä vanhempia sekä itkuisia ja totisia tyttöjä ja poikia. Mikä pahinta, kaikki tuntuvat jotenkin hiljaa hyväksyvän tämän osana kilpailua ja lajin toimintaa. Miten salakavalasti ilo onkaan kadonnut harrastuksesta... Mielestäni tarvitaan siis sopivassa suhteessa hikeä ja tekemisen meininkiä, hehkutusta ja naurua. Vastapainoksi mielen rauhoittamista ja vartalon venyvää virtaamista. Sopivasti haastetta, sopivasti onnistumista, sopivasti seurustelua joukkuetoverin kanssa.
Siitä syntyy hurmos, siitä syntyy flow.
Olen huomannut, että ohjaajana satsaan syksyn ekaan tuntiin aivan eri tavalla kuin yhdeksänteen: Kesällä löydetyt uudet musat kaivetaan esiin, tuntirakenteessa on hienpintaan nostattava lämppäsarja, loppuun asti mietitty jalkatekniikkasarja, mieltä haastava virtaava vartalosarja ja kinesteettiseen ketjuun perustuva venyttelysarja....Tsemppi kantaa koko tunnin ja tunti myydään osallistujalle "tää on kivaa, meillä on kivaa, sinä osaat, jaksathan taas uuden lukuvuoden". Täksi vuodeksi otin itselleni tavoitteen valmentajana, tuo satsaus kivaan tuntiin ja tekemiseen ei saa jäädä ekaan tuntiin, jatkukoon se läpi vuoden!
Olen ohjaajana pohtinut usein joukkueideni motiiveja raahautua salille vuodesta ja kerrasta toiseen, vaikka taivaalta sataa räntää, auto hajoaa ratkaisevalla hetkelllä, lapsi jää rimpuillen kiukuttelemaan kotiin isin hoiviin...Taidamme hakea itse kukin tunnin sisällöstä ja joukkueen yhteishengestä voimaantumista, irtiottoa arjesta. Hyvää fiilistä.
Tuo "hyvä fiilis" on kuitenkin häilyvä käsite, jonka rajat menevät jokaisella hiukan eri kohdassa. Yleensä rajat ovat kiinteässä suhteessa elämäntilanteeseemme. Kuinka paljon aikaa ja sitoutumista haluamme/pystymme laittamaan harrastukseemme? Millaisia tavoitteita kohti jaksamme ponnistella ja pinnistellä tai toisaalta kuinka paljon haluammekin hidastaa tahtia ja nauttia "vain" liikkeestä sinänsä? Tanssillinen voimistelu on ihana laji, se tarjoaa mahdollisuuden kaikkeen tähän: yhtäältä tiukkaan kilpailuun ja itsensä ja muiden joukkueiden haastamiseen toisaalta vaikkapa "vain" lajitekniikkaan ja lajinomaiseen treenaamiseen keskittyvään toimintaan, kunnon ylläpitämiseen ja rentoon yhdessä liikkumiseen. Tärkeintä olisi löytää yhteinen sävel ja "juttu" joukkueen sisällä, mitä juuri ME tältä harrastukselta haemme.
Vaikka viime vuosina tanssillisen voimistelun kilpailusuuntausta on vahvistettu, toivoisin, että valmentajat antaisivat omalle ja ryhmän ilolle/inspiraatiolle aikaa. Tanssillinen voimistelu ei mielestäni saisi mennä liiaksi puurtamiseksi ja suorittamiseksi vaikka tavoitteita kohti treenataankin. Olen nähnyt monen kilpailulajin puolella liikaa raivopäisiä ja tuittuilevia valmentajia, itsekkäitä vanhempia sekä itkuisia ja totisia tyttöjä ja poikia. Mikä pahinta, kaikki tuntuvat jotenkin hiljaa hyväksyvän tämän osana kilpailua ja lajin toimintaa. Miten salakavalasti ilo onkaan kadonnut harrastuksesta... Mielestäni tarvitaan siis sopivassa suhteessa hikeä ja tekemisen meininkiä, hehkutusta ja naurua. Vastapainoksi mielen rauhoittamista ja vartalon venyvää virtaamista. Sopivasti haastetta, sopivasti onnistumista, sopivasti seurustelua joukkuetoverin kanssa.
Siitä syntyy hurmos, siitä syntyy flow.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Mitä tanssillisen voimistelun tunnilla tehdään?
Siinäpä kysymys, jonka olen näin pitkän kesäloman jälkeen joutunut taas esittämään itselleni, kun väännän kausi- ja tuntisuunnitelmia. Tuntuu, että aina elokuussa olen yhtä pyörällä päästäni, suurten valintojen äärellä ja vailla selkeätä näkemystä tulevasta. Mitäpä sitä tänä vuonna painotettaisiin minkäkin ikäisten kanssa? Millaisia pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteita ryhmilläni olikaan? Kuinka paljon tulee ryhmään kokoonpanomuutoksia? Kenellä on resursseja osallistua mihinkin projektiin: jotkut on raskaana, jotkut just synnyttäneet, kahdella on se paha selkävaiva eikä yks mielellään käytä vasenta jalkaa ponnistamiseen tai jalannostoon, yks lähtee vaihtoon ulkomaille puoleksi vuodeksi, toinen tulee vaihdosta vasta kolmen kuukauden päästä, eräs toivoisi tunneille enemmän "fyysistä tekemistä" ja yks taas mieluummin seurustelis koko tunnin aaltoliikkeissä hengitellen....Niinpä niin ja jokaiselle pitäisi antaa jotakin ja kaikkien pitäisi myös tinkiä jostakin, sillä tätä tehdään ilon ja hyvän fiiliksen kautta, ryhmässä :)
Tanssillisen voimistelun tuntimalleja on varmasti yhtä monta kuin ohjaajia ja kuten yllä toin esiin, paljon riippuu myös ryhmästä, sen resursseista ja tavoitteista mitä tunneilla tehdään. Kun aikanaan pikkutyttönä voimistelin (v.1980-1990) alkulämmittely tehtiin lähes aina piirissä erilaisin askelikko- ja hyppelysarjoin. Piirimuodostelmasta siirryttiin avorivistöön tietyn kaavan mukaan armeijamaisesti kävellen jonossa ja riveissä (taatusti kaikki vähintään 20 vuotta sitten voimistelleet tietävät tämän avorivistörutiinin, nykyään en ole missään nähnyt sitä tehtävän). Avorivistössä harjoiteltiin 1-2 lyhyttä sarjaa usein siten, että ensin oli käsi/vartalotekniikkasarja ja sitten alavartaloon/lattialiikkeisiin painottuva sarja. Puolapuilla tehtiin etenkin jalkatekniikkaharjoitteita ja hyppyjä treenattiin koulun salin päästä päähän. Lopuksi oli lyhyet venyttelyt. Monena vuonna muistan tosin, että suurin osa tunnista käytettiin eri voimistelumerkkeihin (startti-, pronssi-, hopea-, kulta- ja valiomerkki) kuuluvia liikesarjoja harjoitellen. Näitä liikesarjoja sitten mentiin kovan harjoittelun jälkeen leireille tai erillisiin suoritustilaisuuksiin arvioituttamaan ja jännäämään saisiko ko. merkin itselleen suoritetuksi. Mainittakoon nyt, että itselläni on merkit startista kultaan asti, valiomerkki jäi suorittamatta, koska ikää ei ollut tarpeeksi sen suorittamiseen ja koko merkkijärjestelmä vaipui unholaan ennen kuin tulin "valioikään" :)
Vuosien varrella olen itse ohjaajana toimiessani kokeillut erilaisia tunnin rakenteita hieman ryhmän iästä riippuen. Jos ryhmällä on useampi kerta viikossa treeniä, voi tunteja painottaa eri päivinä esim. jalkatekniikkaan ja vartalotekniikkaan tai selkeästi jaksottaa kautta esim. ponnistus/kimmoisuustreeniin, pitovoimaan, liikkuvuuteen, hengitys/virtaavuustreeniin, ilmaisu/improvisaatioon jne. Koska minulta on usein tivattu, mitä eroa on esim. tanssillisen voimistelun ja joukkuevoimistelun treenillä/ohjelmilla liikemateriaalin ollessa melkolailla samaa, niin minusta ainakin juuri tavassa treenata ja suhtautua liikkeisiin. Siinä missä joukkuevoimistelun treeni on pitkälti yksittäisten liikkeiden ja liiketekijöiden toistoa/hiomista mekaanisesti kohti tietyn tasoista suoritusta sääntöjen osoittamissa liikearvoissa, tanssillinen voimistelu on kokonaisvaltaisempaa, liikesarjoihin ja niiden sitomiseen keskittyvää tekemistä, jossa jokaikinen liike olipa se sitten käden vienti tai vipuhyppy, on samanarvoinen kokonaisuuden kannalta. Juju piileekin siis tavassa sitoa yksittäiset liikkeet (mitä tahansa maailman liikkeitä) virtaavasti toisiinsa. Tämän blogin kannalta mielekkäintä itselleni tässä kohtaa on tarkastella tuntimallia tarkemmin n. kerran viikossa treenaavien kannalta. Muistakaa, että seuraavassa esiteltävät tuntirakenteet ovat vain esimerkkejä, näitä ei pidä lukea kuin piru raamattua...
Nuorten tunnilla tykkään vauhdikkaasta lämmittelyosiosta, joka on tilassa yksinkertaisilla askelikoilla/hypelyillä liikkuva (seinästä seinään, nurkasta nurkkaan tai piirissä) ja lämmittelyssä tärkeää on myös fiiliksen nostaminen mukaansatempaavalla musiikilla. Lämmittelyyn on kätevä sisällyttää myös ns. lihaskunto-osio liikkumisen rytmittämiseksi esim. kun on hypelty tietty matka tietyllä tavalla, tehdään välillä vaikkapa keskivartalon voimaa lisäävä/ylläpitävä sarja. Lämmittelyyn kannattaa ottaa mukaan ns. balettiosuus, joka voi olla joko liikkuva tai paikallaan keskilattialla/tangolla/puolapuilla. Tähän yhteyteen sopii lyhyet (n. 5sek) avaavat venyttelyt. Ohjaajana suosin n. 15min kestävää lämmittelysarjaa, joka koostuu siis eri osa-alueista (erilaisista musiikeista) ja jota toistetaan useamman treenin esim. kuukauden ajan. Tämän jälkeen riippuen painopisteestä harjoitellaan jokin liikesarja rauhallisesti puhtaaseen tanssillisen voimistelun tekniikkaan keskittyen. Nämä liikesarjat kannattaa ehdottomasti rakentaa siten, että niistä voi vähitellen koota kokonaisen esitysohjelman. Liikesarjat toistuvat useampana harjoituskertana, mutta niitä voi muuttaa lisäämällä, poistamalla liikkeitä, teetättämällä sarjan aivan erilaiseen musiikkiin, eri tempoon, eri suuntiin liikkuen, pareittain tai pienryhmissä muille esittäen jne.
Aikuisten tunneilla hyödynnetään toki samoja asioita kuin nuorten tunnilla, mutta itse suosin alkulämmittelyssä ajatusta kropan herättelemisestä pikkuhiljaa: vauhtia, tempoa ja liikettä salissa lisätään siis vähitellen. Vaikka nämä tunnit painottuvatkin usein vartalotekniikkaan, voi aikuisten tunneillakin hypätä ja kieriä lattialla. Tempoon ja liikelaajuuksiin on vain kiinnitettävä enemmän huomiota jo turvallisuuden ja terveyden kannalta, ryhmää kuunnellen. Kaikkiin "narinoihin" ei tosin ohjaajana kannata pysähtyä, vaan kannustaa ryhmäläisiä yrittämään ja ylittämään itsensä, joskus kyse on silkasta mukavuudenhalusta olla yrittämättä vaikkapa lattialle liukumista :) Tuntirakenteeseen en ämppää niin paljon tavaraa kuin nuoremmille, aikuiset nauttivat tietystä kiireettömyydestä ja maltista toistaa lyhyitäkin sarjan pätkiä, myös uuden omaksuminen yhden tunnin aikana on rajallisemi kuin nuoremmilla. Aikuiset myös haluavat jossakin kohtaa tuntia nautiskella omalla mukavuusalueella liikoja pinnistelemättä. Musiikkivalinnat voivat olla hieman erilaisia, mutta ei pidä aliarvioida viisikymppisen naisen revittelyn halua, lillutteluunkin tylsistyy pidemmän päälle :D
Näistä musiikinvalinnoista minulle on myös esitetty toive erilliselle blogikirjoitukselle, joten niistä lisää myöhemmin. Sen sijaan minua kiinnostaa teidän tuntimallinne ja painotuksenne erilaisten tanssillisen voimistelun tunneilla. Minkälaisia asioita teidän mielestänne tulisi treenata ja mitä voisi olla lajinomainen harjoittelu?
Tanssillisen voimistelun tuntimalleja on varmasti yhtä monta kuin ohjaajia ja kuten yllä toin esiin, paljon riippuu myös ryhmästä, sen resursseista ja tavoitteista mitä tunneilla tehdään. Kun aikanaan pikkutyttönä voimistelin (v.1980-1990) alkulämmittely tehtiin lähes aina piirissä erilaisin askelikko- ja hyppelysarjoin. Piirimuodostelmasta siirryttiin avorivistöön tietyn kaavan mukaan armeijamaisesti kävellen jonossa ja riveissä (taatusti kaikki vähintään 20 vuotta sitten voimistelleet tietävät tämän avorivistörutiinin, nykyään en ole missään nähnyt sitä tehtävän). Avorivistössä harjoiteltiin 1-2 lyhyttä sarjaa usein siten, että ensin oli käsi/vartalotekniikkasarja ja sitten alavartaloon/lattialiikkeisiin painottuva sarja. Puolapuilla tehtiin etenkin jalkatekniikkaharjoitteita ja hyppyjä treenattiin koulun salin päästä päähän. Lopuksi oli lyhyet venyttelyt. Monena vuonna muistan tosin, että suurin osa tunnista käytettiin eri voimistelumerkkeihin (startti-, pronssi-, hopea-, kulta- ja valiomerkki) kuuluvia liikesarjoja harjoitellen. Näitä liikesarjoja sitten mentiin kovan harjoittelun jälkeen leireille tai erillisiin suoritustilaisuuksiin arvioituttamaan ja jännäämään saisiko ko. merkin itselleen suoritetuksi. Mainittakoon nyt, että itselläni on merkit startista kultaan asti, valiomerkki jäi suorittamatta, koska ikää ei ollut tarpeeksi sen suorittamiseen ja koko merkkijärjestelmä vaipui unholaan ennen kuin tulin "valioikään" :)
Vuosien varrella olen itse ohjaajana toimiessani kokeillut erilaisia tunnin rakenteita hieman ryhmän iästä riippuen. Jos ryhmällä on useampi kerta viikossa treeniä, voi tunteja painottaa eri päivinä esim. jalkatekniikkaan ja vartalotekniikkaan tai selkeästi jaksottaa kautta esim. ponnistus/kimmoisuustreeniin, pitovoimaan, liikkuvuuteen, hengitys/virtaavuustreeniin, ilmaisu/improvisaatioon jne. Koska minulta on usein tivattu, mitä eroa on esim. tanssillisen voimistelun ja joukkuevoimistelun treenillä/ohjelmilla liikemateriaalin ollessa melkolailla samaa, niin minusta ainakin juuri tavassa treenata ja suhtautua liikkeisiin. Siinä missä joukkuevoimistelun treeni on pitkälti yksittäisten liikkeiden ja liiketekijöiden toistoa/hiomista mekaanisesti kohti tietyn tasoista suoritusta sääntöjen osoittamissa liikearvoissa, tanssillinen voimistelu on kokonaisvaltaisempaa, liikesarjoihin ja niiden sitomiseen keskittyvää tekemistä, jossa jokaikinen liike olipa se sitten käden vienti tai vipuhyppy, on samanarvoinen kokonaisuuden kannalta. Juju piileekin siis tavassa sitoa yksittäiset liikkeet (mitä tahansa maailman liikkeitä) virtaavasti toisiinsa. Tämän blogin kannalta mielekkäintä itselleni tässä kohtaa on tarkastella tuntimallia tarkemmin n. kerran viikossa treenaavien kannalta. Muistakaa, että seuraavassa esiteltävät tuntirakenteet ovat vain esimerkkejä, näitä ei pidä lukea kuin piru raamattua...
Nuorten tunnilla tykkään vauhdikkaasta lämmittelyosiosta, joka on tilassa yksinkertaisilla askelikoilla/hypelyillä liikkuva (seinästä seinään, nurkasta nurkkaan tai piirissä) ja lämmittelyssä tärkeää on myös fiiliksen nostaminen mukaansatempaavalla musiikilla. Lämmittelyyn on kätevä sisällyttää myös ns. lihaskunto-osio liikkumisen rytmittämiseksi esim. kun on hypelty tietty matka tietyllä tavalla, tehdään välillä vaikkapa keskivartalon voimaa lisäävä/ylläpitävä sarja. Lämmittelyyn kannattaa ottaa mukaan ns. balettiosuus, joka voi olla joko liikkuva tai paikallaan keskilattialla/tangolla/puolapuilla. Tähän yhteyteen sopii lyhyet (n. 5sek) avaavat venyttelyt. Ohjaajana suosin n. 15min kestävää lämmittelysarjaa, joka koostuu siis eri osa-alueista (erilaisista musiikeista) ja jota toistetaan useamman treenin esim. kuukauden ajan. Tämän jälkeen riippuen painopisteestä harjoitellaan jokin liikesarja rauhallisesti puhtaaseen tanssillisen voimistelun tekniikkaan keskittyen. Nämä liikesarjat kannattaa ehdottomasti rakentaa siten, että niistä voi vähitellen koota kokonaisen esitysohjelman. Liikesarjat toistuvat useampana harjoituskertana, mutta niitä voi muuttaa lisäämällä, poistamalla liikkeitä, teetättämällä sarjan aivan erilaiseen musiikkiin, eri tempoon, eri suuntiin liikkuen, pareittain tai pienryhmissä muille esittäen jne.
Aikuisten tunneilla hyödynnetään toki samoja asioita kuin nuorten tunnilla, mutta itse suosin alkulämmittelyssä ajatusta kropan herättelemisestä pikkuhiljaa: vauhtia, tempoa ja liikettä salissa lisätään siis vähitellen. Vaikka nämä tunnit painottuvatkin usein vartalotekniikkaan, voi aikuisten tunneillakin hypätä ja kieriä lattialla. Tempoon ja liikelaajuuksiin on vain kiinnitettävä enemmän huomiota jo turvallisuuden ja terveyden kannalta, ryhmää kuunnellen. Kaikkiin "narinoihin" ei tosin ohjaajana kannata pysähtyä, vaan kannustaa ryhmäläisiä yrittämään ja ylittämään itsensä, joskus kyse on silkasta mukavuudenhalusta olla yrittämättä vaikkapa lattialle liukumista :) Tuntirakenteeseen en ämppää niin paljon tavaraa kuin nuoremmille, aikuiset nauttivat tietystä kiireettömyydestä ja maltista toistaa lyhyitäkin sarjan pätkiä, myös uuden omaksuminen yhden tunnin aikana on rajallisemi kuin nuoremmilla. Aikuiset myös haluavat jossakin kohtaa tuntia nautiskella omalla mukavuusalueella liikoja pinnistelemättä. Musiikkivalinnat voivat olla hieman erilaisia, mutta ei pidä aliarvioida viisikymppisen naisen revittelyn halua, lillutteluunkin tylsistyy pidemmän päälle :D
Näistä musiikinvalinnoista minulle on myös esitetty toive erilliselle blogikirjoitukselle, joten niistä lisää myöhemmin. Sen sijaan minua kiinnostaa teidän tuntimallinne ja painotuksenne erilaisten tanssillisen voimistelun tunneilla. Minkälaisia asioita teidän mielestänne tulisi treenata ja mitä voisi olla lajinomainen harjoittelu?
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Show-tapahtuman antia osa 2
Nyt kun Show-tapahtumasta on ehtinyt kulua tovi ja DVD kilahti postiluukusta, on hyvä aika tehdä yhteenvetoa. Millaisena tanssillinen voimistelu siis Show-tapahtumassa kaiken kaikkiaan näyttäytyi? Mitä eroa joukkueiden ja ohjelmien välillä oli kilpailu- (la) ja näytöspäiväna (su)? Miltä tanssillisen voimistelun tulevaisuus näyttää tämän päivän nuoria katsoessa?
Aloitan ikäjärjestyksessä nuorimmista. Lauantaina 12-15-vuotiaiden kolmen kärki oli melko tasainen sekä taitotasoltaan, koreografioiltaan että idea/puvustukseltaan, kovin kauas eivät kolmikon ulkopuolelle jääneetkään heittäneet. Herkkää, hempeää ja tyttömäistä. Ehkä liiankin hempeää lilluttelua ja aika "aikuismaisia" liikkeitä? Ainoa selkeästi tästä tasaisuudesta poikkeava oli voittajajoukkue Kuopion Reipas, jonka musiikkivalinta oli kyllä hidas, mutta koreografi oli taitavasti saanut tyttöihin vauhtia, yksinkertaisilla viimeistellyillä liikevalinnoilla ja musiikkia "rikottiin" rohkeasti rytmitellen, lopputulema oli kepeä. Tälle ikäryhmälle kaipaisin liikevalintoihin juuri tyttömäistä vauhtia hitaan vartalotekniikan lisäksi. Missä oli veikeys ja säpäkkyys tai vastaavasti murkkuiän uhma? "Kilttejä keijukaisia" olivat kaikki tällä kertaa :) Ehkä musiikkivalinnoilla voisi tähän helposti vaikuttaa? Esimerkiksi monipuolisia askelikkoja ja hyppelyitä olisin kaivannut lisää, voittajajoukkue hyödynsi minusta oivaltavasti mm. niinkin yksinkertaista kuin lennokas sivulaukka saaden tyttöihin vauhtia. Jäin miettimään, tarvitaanko tämän ikäisillä ollenkaan sellaisia nostoja, jossa yksi kiikkuu juuri ja juuri muiden kannattelemana yläilmoissa? Tekniikan osalta haasteita tuntusi tällä ikäryhmällä olevan jännityksen ja rentouden vaihtelussa, koonto on myös vaikea saada lantiosta lähteväksi ja ranteissa ja kyynärpäissä on vielä melko teräviä kulmia. Lauantain 12-15-vuotiaiden liikepuhtaus oli kuitenkin sitä luokkaa, että veikkaan ainakin osan ryhmistä harjoittelevan vähintään kaksi kertaa viikossa. Taitava sukupolvi kasvamassa!
16-19-vuotiaiden sarja olikin sitten jo ilahduttavasti värikkäämpi. Kolmen kärjen ohjelmat ja oikeastaan kaikki kuusi ohjelmaa olivat melkoisen erilaisia keskenään. Myönnän heti kärkeen, että jopa minä nikottelin, että olikos voittajajoukkueen (Lappeenrannan Nv:n Mauriaisten melankoliaa) tikapuuohjelma oikeassa sarjassa. Mutta hyvänen aika, kun katsoin ohjelman DVD:ltä pari kertaa avautui liikekieli täysin tanssilliseksi voimisteluksi ja mikä idea ja toteutus!!! Tämmöstä lisää koreografit, haastakaa itsenne ja lyökää ällikällä meidät muut! Tätä ohjelmaa katsoessani huomasin nostalgisoivani entisen Musiikista Liikkumaan -tapahtuman perään...muistatteko tapahtuman luonteen? Silloin koreografit aidosti kisasivat ideoista, joukkueet heittivät itsensä likoon mitä omituisimmilla tavoilla ja tilakin oli teatterinomaisempi kolkon hallin sijaan...josta tuli mieleen, että missä oli Iisalmen Nv? Hehän ovat usein olleet väriläiskiä roudaten lavalle sermejä, saippuakuplakoneita, kantoja jne. :D Toivottavasti eivät ole kokonaan jättäytyneet pois! No, palatakseni tähän kisaan, kakkonen ja kolmonen olivat tekniseltä tasoltaan tasaisia, kauniita ja taidokkaita joukkueita. Mikä ilahduttavaa, tiedän, että kolmanneksi tullut Oulun Voimisteluseuran Fuksia-joukkue on puhtaasti tanssilliseen voimisteluun kasvanut joukkue ja pysynyt kasassa aivan pikkutytöstä saakka! Nyt treenaus alkaa kantaa hedelmää! Pistin merkille, että tässä sarjassa fyysiset ominaisuudet, liikelaajuus (tai sen puute) alkaa näkyä. Erityistä huomiota kiinnittäisin tyttöjen terveelliseen tapaan tehdä liikkeet, etenkin selän liikkuvuuden osalta, eiköhän meidän lajissa voisi unohtaa ristivaa`at, on paljon turvallisempiakin tasapaino/liikkuvuusliikkeitä. Lisäksi voimistelijoiden ylävartalo on usein jännittynyt: hartiat rennoksi, lapaluita yhteen ja kaula pitkäksi, näin ryhti on jo huomattavasti parempi. Tämän sarjan ohjaaja/koreografeja kannustaisin kovasti kokeilemaan rajoja ja olemaan rohkeita luovuuden suhteen. Miettikääpä nyt, tässä vaiheessahan vielä kehitytään kovasti taidollisesti ja fyysisesti, tytöt ovat motivoituneita harjoittelemaan enemmän kuin kerran viikossa ja paljon on jo edellytyksiä hakea omaa tyyliä. Älkää tyytykö tekemään niin kuin "kaikki teiltä odottaa", kyseenalaistakaa normeja ja ottakaa riskejä :) Lappeenrantalaisilta ainakin odotan jatkossa paljon!
Jos vertaan lauantain 12-19-vuotiaiden ohjelmia sunnuntain 12-19-vuotiaiden näytössarjaan, huomaan eron suorituksen viimeistelyssä, liikelaajuuksissa ja tekniikan haltuunotossa lauantain joukkueiden hyväksi. Mutta kun verrataan kokonaisuutena ohjelmien "omaa kädenjälkeä" ja uutta liikekieltä, pisteet menevät sunnuntain puolelle! Erityisesti mieleeni jäivät Lahden Nv:n pulppuavat Sadepisarat, vauhdikkaan erilaisesta musiikkivalinnastaan Oulun Voimisteluseuran Koboltti ja näyttävästä hallaharso-ohjelmastaan Keminmaan Nv.
Yli 20-vuotiaiden sarjat olivat hyvin eri tyyppiset lauantaina ja sunnuntaina. Teknisesti kovatasoisia molemmat päivät! Kilpailun osalta olenkin ruotinut tuntojani jo edellisessä blogikirjoituksessani :) Onkohan niin, että jos ajatellaan kaikkia sarjoja, tässä sarjassa eniten "jäähdytellään" ja nautiskellaan omalla mukavuusalueella, näytetään se taito ja eläytyminen, joka jo osataan pahemmin pinnistelemättä? Keskitytään olemaan kauniita ja sillä vuosien tuomalla varmuudella onnistutaan myös itkettämään katsojia. Harjoitusmotivaatio ja elämäntilanteet alkavat olla monella siinä pisteessä, että kerran viikossa treenaaminen mukavassa samanhenkisessä porukassa on tärkeintä. Voimaannuttavaa jos mikä! Jos minun kuitenkin pitäisi laittaa rahojani likoon jonkun joukkueen puolesta tulevaisuuden yllätyksellisyyden toivossa, laittaisin ne Turun Jyrylle, joukkueessa aistin näyttämisen halua. Molempien päivien koreografiat olivat kaikilla joukkueilla näyttäviä, koulukuntaeroja näkyy siinä kuinka paljon tehdään samaa liikettä kaikki yhtäaikaa suht tiiviissä kuviossa ja kuinka paljon "pelataan roolituksilla" ja käytetään laaja-alaisesti lattiatilaa. Näyttävyydestä puheenollen pakko nostaa erityisesti sunnuntaipäivän Mäntsälän Voimistelijoiden naiset! Jösses! Heidän ei tarvinnut ottaa kuin kaksi askelta ja yleisö oli ihan myyty! Jos tämä joukkue olisi ollut lauantain kisassa mukana, olisivat he varmasti sekoittaneet pakkaa! Näimme myös molempien päivien versiot Nuoruustangosta, siis sama biisi ja sama ohjelman nimi, tyyli vain ihan erilainen. Yli 20-vuotiaiden teemahyppy näytti olevan kaariharppa, erilaiset tasapainot puolestaan tehtiin enimmäkseen jalkaa korkealle nostaen ja muutamia illuusioitakin nähtiin. Liikkuvuus ja jalkatekniikka ovat siis ottaneet entistä enemmän jalansijaa myös tanssillisessa voimistelussa ja veikkaan, että meidän on alettava laajentaa jonkin verran myös virtaavuuskäsitettä, onko ainoaa "oikeaa" virtaavuutta "keskustakeskeinen" virtaavuus vai voisiko se olla myös jotain muuta?
Lopuksi tuli vielä mieleen muutamia makuasioita, joita koreografit/ohjaajat voisivat pohtia:
- voisiko ohjelman nimi olla jotain muuta kuin suoraan kappaleen nimi?
- kannattaako valita radiolistojen soitetuimpia kappaleita ohjelmamusiikiksi? Tuolla tapahtumassa näimme kolme versiota Missä muruseni on -kappaleesta. Eka kerta menee, tokalla kerralla sanotaan "ai näilläkin on tää biisi", kolmannella kerralla todetaan "tää on jo nähty". Näin se vaan menee vaikka kappale on kaunis kuin mikä.
- tarvitaanko ohjelmaan välttämättä nosto, oletko ihan varma?
- voisiko ohjelmalla olla draaman kaari?
Mielenkiinnolla jään odottamaan ensi vuoden kisoja, omia suosikkijoukkueitani seuraan erityisellä mielenkiinnolla. Mitähän ne seuraavaksi keksiikään...:)
Aloitan ikäjärjestyksessä nuorimmista. Lauantaina 12-15-vuotiaiden kolmen kärki oli melko tasainen sekä taitotasoltaan, koreografioiltaan että idea/puvustukseltaan, kovin kauas eivät kolmikon ulkopuolelle jääneetkään heittäneet. Herkkää, hempeää ja tyttömäistä. Ehkä liiankin hempeää lilluttelua ja aika "aikuismaisia" liikkeitä? Ainoa selkeästi tästä tasaisuudesta poikkeava oli voittajajoukkue Kuopion Reipas, jonka musiikkivalinta oli kyllä hidas, mutta koreografi oli taitavasti saanut tyttöihin vauhtia, yksinkertaisilla viimeistellyillä liikevalinnoilla ja musiikkia "rikottiin" rohkeasti rytmitellen, lopputulema oli kepeä. Tälle ikäryhmälle kaipaisin liikevalintoihin juuri tyttömäistä vauhtia hitaan vartalotekniikan lisäksi. Missä oli veikeys ja säpäkkyys tai vastaavasti murkkuiän uhma? "Kilttejä keijukaisia" olivat kaikki tällä kertaa :) Ehkä musiikkivalinnoilla voisi tähän helposti vaikuttaa? Esimerkiksi monipuolisia askelikkoja ja hyppelyitä olisin kaivannut lisää, voittajajoukkue hyödynsi minusta oivaltavasti mm. niinkin yksinkertaista kuin lennokas sivulaukka saaden tyttöihin vauhtia. Jäin miettimään, tarvitaanko tämän ikäisillä ollenkaan sellaisia nostoja, jossa yksi kiikkuu juuri ja juuri muiden kannattelemana yläilmoissa? Tekniikan osalta haasteita tuntusi tällä ikäryhmällä olevan jännityksen ja rentouden vaihtelussa, koonto on myös vaikea saada lantiosta lähteväksi ja ranteissa ja kyynärpäissä on vielä melko teräviä kulmia. Lauantain 12-15-vuotiaiden liikepuhtaus oli kuitenkin sitä luokkaa, että veikkaan ainakin osan ryhmistä harjoittelevan vähintään kaksi kertaa viikossa. Taitava sukupolvi kasvamassa!
16-19-vuotiaiden sarja olikin sitten jo ilahduttavasti värikkäämpi. Kolmen kärjen ohjelmat ja oikeastaan kaikki kuusi ohjelmaa olivat melkoisen erilaisia keskenään. Myönnän heti kärkeen, että jopa minä nikottelin, että olikos voittajajoukkueen (Lappeenrannan Nv:n Mauriaisten melankoliaa) tikapuuohjelma oikeassa sarjassa. Mutta hyvänen aika, kun katsoin ohjelman DVD:ltä pari kertaa avautui liikekieli täysin tanssilliseksi voimisteluksi ja mikä idea ja toteutus!!! Tämmöstä lisää koreografit, haastakaa itsenne ja lyökää ällikällä meidät muut! Tätä ohjelmaa katsoessani huomasin nostalgisoivani entisen Musiikista Liikkumaan -tapahtuman perään...muistatteko tapahtuman luonteen? Silloin koreografit aidosti kisasivat ideoista, joukkueet heittivät itsensä likoon mitä omituisimmilla tavoilla ja tilakin oli teatterinomaisempi kolkon hallin sijaan...josta tuli mieleen, että missä oli Iisalmen Nv? Hehän ovat usein olleet väriläiskiä roudaten lavalle sermejä, saippuakuplakoneita, kantoja jne. :D Toivottavasti eivät ole kokonaan jättäytyneet pois! No, palatakseni tähän kisaan, kakkonen ja kolmonen olivat tekniseltä tasoltaan tasaisia, kauniita ja taidokkaita joukkueita. Mikä ilahduttavaa, tiedän, että kolmanneksi tullut Oulun Voimisteluseuran Fuksia-joukkue on puhtaasti tanssilliseen voimisteluun kasvanut joukkue ja pysynyt kasassa aivan pikkutytöstä saakka! Nyt treenaus alkaa kantaa hedelmää! Pistin merkille, että tässä sarjassa fyysiset ominaisuudet, liikelaajuus (tai sen puute) alkaa näkyä. Erityistä huomiota kiinnittäisin tyttöjen terveelliseen tapaan tehdä liikkeet, etenkin selän liikkuvuuden osalta, eiköhän meidän lajissa voisi unohtaa ristivaa`at, on paljon turvallisempiakin tasapaino/liikkuvuusliikkeitä. Lisäksi voimistelijoiden ylävartalo on usein jännittynyt: hartiat rennoksi, lapaluita yhteen ja kaula pitkäksi, näin ryhti on jo huomattavasti parempi. Tämän sarjan ohjaaja/koreografeja kannustaisin kovasti kokeilemaan rajoja ja olemaan rohkeita luovuuden suhteen. Miettikääpä nyt, tässä vaiheessahan vielä kehitytään kovasti taidollisesti ja fyysisesti, tytöt ovat motivoituneita harjoittelemaan enemmän kuin kerran viikossa ja paljon on jo edellytyksiä hakea omaa tyyliä. Älkää tyytykö tekemään niin kuin "kaikki teiltä odottaa", kyseenalaistakaa normeja ja ottakaa riskejä :) Lappeenrantalaisilta ainakin odotan jatkossa paljon!
Jos vertaan lauantain 12-19-vuotiaiden ohjelmia sunnuntain 12-19-vuotiaiden näytössarjaan, huomaan eron suorituksen viimeistelyssä, liikelaajuuksissa ja tekniikan haltuunotossa lauantain joukkueiden hyväksi. Mutta kun verrataan kokonaisuutena ohjelmien "omaa kädenjälkeä" ja uutta liikekieltä, pisteet menevät sunnuntain puolelle! Erityisesti mieleeni jäivät Lahden Nv:n pulppuavat Sadepisarat, vauhdikkaan erilaisesta musiikkivalinnastaan Oulun Voimisteluseuran Koboltti ja näyttävästä hallaharso-ohjelmastaan Keminmaan Nv.
Yli 20-vuotiaiden sarjat olivat hyvin eri tyyppiset lauantaina ja sunnuntaina. Teknisesti kovatasoisia molemmat päivät! Kilpailun osalta olenkin ruotinut tuntojani jo edellisessä blogikirjoituksessani :) Onkohan niin, että jos ajatellaan kaikkia sarjoja, tässä sarjassa eniten "jäähdytellään" ja nautiskellaan omalla mukavuusalueella, näytetään se taito ja eläytyminen, joka jo osataan pahemmin pinnistelemättä? Keskitytään olemaan kauniita ja sillä vuosien tuomalla varmuudella onnistutaan myös itkettämään katsojia. Harjoitusmotivaatio ja elämäntilanteet alkavat olla monella siinä pisteessä, että kerran viikossa treenaaminen mukavassa samanhenkisessä porukassa on tärkeintä. Voimaannuttavaa jos mikä! Jos minun kuitenkin pitäisi laittaa rahojani likoon jonkun joukkueen puolesta tulevaisuuden yllätyksellisyyden toivossa, laittaisin ne Turun Jyrylle, joukkueessa aistin näyttämisen halua. Molempien päivien koreografiat olivat kaikilla joukkueilla näyttäviä, koulukuntaeroja näkyy siinä kuinka paljon tehdään samaa liikettä kaikki yhtäaikaa suht tiiviissä kuviossa ja kuinka paljon "pelataan roolituksilla" ja käytetään laaja-alaisesti lattiatilaa. Näyttävyydestä puheenollen pakko nostaa erityisesti sunnuntaipäivän Mäntsälän Voimistelijoiden naiset! Jösses! Heidän ei tarvinnut ottaa kuin kaksi askelta ja yleisö oli ihan myyty! Jos tämä joukkue olisi ollut lauantain kisassa mukana, olisivat he varmasti sekoittaneet pakkaa! Näimme myös molempien päivien versiot Nuoruustangosta, siis sama biisi ja sama ohjelman nimi, tyyli vain ihan erilainen. Yli 20-vuotiaiden teemahyppy näytti olevan kaariharppa, erilaiset tasapainot puolestaan tehtiin enimmäkseen jalkaa korkealle nostaen ja muutamia illuusioitakin nähtiin. Liikkuvuus ja jalkatekniikka ovat siis ottaneet entistä enemmän jalansijaa myös tanssillisessa voimistelussa ja veikkaan, että meidän on alettava laajentaa jonkin verran myös virtaavuuskäsitettä, onko ainoaa "oikeaa" virtaavuutta "keskustakeskeinen" virtaavuus vai voisiko se olla myös jotain muuta?
Lopuksi tuli vielä mieleen muutamia makuasioita, joita koreografit/ohjaajat voisivat pohtia:
- voisiko ohjelman nimi olla jotain muuta kuin suoraan kappaleen nimi?
- kannattaako valita radiolistojen soitetuimpia kappaleita ohjelmamusiikiksi? Tuolla tapahtumassa näimme kolme versiota Missä muruseni on -kappaleesta. Eka kerta menee, tokalla kerralla sanotaan "ai näilläkin on tää biisi", kolmannella kerralla todetaan "tää on jo nähty". Näin se vaan menee vaikka kappale on kaunis kuin mikä.
- tarvitaanko ohjelmaan välttämättä nosto, oletko ihan varma?
- voisiko ohjelmalla olla draaman kaari?
Mielenkiinnolla jään odottamaan ensi vuoden kisoja, omia suosikkijoukkueitani seuraan erityisellä mielenkiinnolla. Mitähän ne seuraavaksi keksiikään...:)
maanantai 30. toukokuuta 2011
Show-tapahtuman antia osa 1
Seuramme Oulun Voimisteluseura osallistui kahdeksan joukkueen voimin viime viikonloppuna Your Move -suurtapahtuman yhteydessä järjestettyyn Show-tapahtumaan. Show-tapahtuma on Suomen voimisteluliiton vuotuinen yli 12-vuotiaille suunnattu tanssi- ja tanssillisen voimistelun kohtaaminen, jossa on mahdollisuus osallistua kilpasarjoihin (tuomaristo antaa pisteet ja lyhyen sanallisen arvioinnin, osallistujat laitetaan paremmuusjärjestykseen) ja näytössarjoihin (tuomaristo antaa sanallisen arvioinnin ja jakaa kunniamainintoja tietyistä valitsemistaan osa-alueista muutamille joukkueille, osallistujia ei laiteta muuten paremmuusjärjestykseen).
Viikonlopun anti oli niin laaja, että siitä riittää minulle blogiaiheita useampia :) Ensimmäisessä osassa haluan nostaa mielestäni akuuteimman näkökulman esiin. Miksi näkemys tanssillisesta voimistelusta on niin ristiriitainen ja kilpailusta toiseen ailahteva? Halutaanko tanssillinen voimistelu pitää pienen sisäpiirin turvallisuushakuisena, fundamentalistisena voimistelusuuntauksena vai onko se traditiota kunnioittava, mutta alati elävä ja uusia vaikutteita salliva voimistelusuuntaus?
Osallistuin Show-tapahtumaan siis kahdella eri joukkueella, joista toinen, Terrakotta, kilpaili tanssillisen voimistelun yli 20-vuotiaiden sarjassa lauantaina ja toinen, Karmiini, osallistui näytössarjaan sunnuntaina. Terrakotassa voimistelee 20-30-vuotiaita lähes koko ikänsä voimistelua ja/tai tanssia harrastaneita nuoria naisia. Kun viime syksynä sain mahdollisuuden kasata uudestaan Terrakotta-joukkueeni viiden vuoden tauon jälkeen. Päätin, että uusi tulemisemme oli tehtävä räväkästi ja traditionaalisia rajoja kokeillen. Koin, että itsekin tanssillisen voimistelun tuomarina ja kouluttajana toimivana, minulla oli hyvä tilaisuus lähteä soveltamaan lajianalyysia. Tein heille ohjelman Levoton, joka sijoittui viime viikonloppuna oman sarjansa viimeiseksi ja sai kaikki ikäsarjat huomioon ottaen tapahtuman toiseksi heikoimmat pisteet, ainoastaan nuorempien sarjassa ollut aloitteleva joukkue keräsi vähän vähemmän mm. voimistelutaidosta saimme asteikolla 1-10 pistemäärän 3 ja pari kakkostakin mahtui joukkoon vähän eri näkökulmista. Sanon suoraan, että jos olisin ohjaajaurani alussa saanut vastaavanlaista sanallista ja pisteellistä murska-arviota kuin viime viikonloppuna olisin jättänyt lajin samantien ja siirtynyt johonkin aivan muualle. Vaan nytpä en lähdekään, olen vaikka piikkinä lihassa, koska tätä en nyt ihan tällaisenaan niele :P
Tanssillisen voimistelun puolella on perinteisesti totuttu näkemään kauniita, esteettisiä, lyyrisiä ja vartalotekniikkapainotteisia "hameohjelmia". Musiikit ovat olleet usein vähän samaaa luokkaa, tosin voimakkuutta ja dynaamikan vaihtelua on kyllä haettu elokuvamusiikista tai muusta instrumentaalimusiikista ja esim. erilaisiin tangoihin on tehty lukuisia ohjelmia. Näin siis myös viime viikonloppuna, kaikki yli 20-vuotiaiden ohjelmat, lukuunottamatta Terrakottaa, olivat "hameohjelmia", kauniita ja taidokkaita kuin mitkä, mutta mutta vähän ennalta-arvattavia...Näinkö siis on ollut ja pitää oleman? Ainakin, mikäli lauantain tuomariston arvioista tekee johtopäätöksiä. Mainittakoon nyt, että musiikkina meillä oli Massive Attackia ja alla on kuva asuista :)
Sanallakaan (tai pisteillä) minua eivät tuomarit kannustaneet koreografina ja ohjaajana kokeilemaan rajoja jatkossakin. Miksi ihmeessä eivät, huolimatta siitä pitivätkö sinänsä ohjelmasta vai eivät? Emmekö olekaan kisaamassa keskenämme omaperäisyydestä? Emmekö olekaan hakemassa ideoita ja wau-elämyksiä sekä oppimassa toisiltamme ja sitä kautta muokkaamassa lajiamme vuosi vuodelta eteenpäin? Pitääkö ohjelman sisään alkaa rakentamaan tiettyjä "pakollisia, alleviivaavia" liikkeitä, jotta voisi todistaa tuomareille, että se on tanssillista voimistelua, vaikka lajin mielekkyys tulee juuri tuosta "pakottomuudesta"?
Arvostan ja ihailen suunnattomasti Vantaan Voimisteluseuran voittoisaa koreografiohjaajaa Marita Haapasaloa ja hänen tyyliään, mutta miksi ihmeessä MINÄ menisin ja yrittäisin vetää huonolla kopiolla samaa? Minunhan pitää koreografina löytää oma juttuni ja jättää jälkeni sitä kautta. Tästä Mantan kanssa jo viikonloppuna keskustelimmekin :) Erittäin hyvin tunnen myös toiseksi ja kolmanneksi tulleiden joukkueiden koreografiohjaajat Minnan Kuopion Reippaasta ja Helin Vihti Gymistä, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole mollata heitä ja heidän koskettavia ohjelmiaan. Nyt ei ole kyse siitä ja toivon, että kaikki ymmärtävät tämän :)
Ristiriitaiseksi viime viikonlopun tekee se, että sunnuntaina tuomaristo oli täysin vaihtunut ja yllätys yllätys, nyt saamani palaute oli sangen ylistävää ja Karmiini nappasi kunniamaininnan "Kokonaisuuden onnistuneesta tulkinnasta". Toki siis ohjelmat ja joukkueet olivat lauantaina ja sunnuntaina erit, mutta Karmiininkaan ohjelma ei ollut perinteisimmästä päästä valkoisine naamioineen ja palautelapuissa annettiin nimenomaan kiitosta persoonallisesta otteesta.
Myös päätuomari ohjeisti sunnuntaina palkintojenjaossa kaikkia joukkueita rohkeasti valitsemaan ohjelmien taakse tarinaa ja punaista lankaa. Lauantain parjaus muuttuikin yhtäkkiä sunnuntaina hyveeksi (?!)
Olen pistänyt merkille, että tanssillisella voimistelulla on hiukan sisäänpäinlämpeävä leima ja ote voimistelukirjossa. Kärjistetysti voisin todeta, että sen määritelmää, analyysia ja kehittämistä on tähän asti vähän liikaa tehty "kabineteissa" ja varsin salamyhkäisesti. Minuakin on useammin kuin kerran katsottu muiden voimistelulajien parissa kieroon, kun olen sanonut olevani tanssillisen voimistelun ihminen, siis en joukkuevoimistelun "jäähdyttelijä", en tanssija, enkä myöskään sellainen joka rinnastaa joukkuevoimistelun ja tanssillisen voimistelun "samaksi lajiksi", vaan aidosti tähän lajiin kasvanut ja sen omimmaksi kokenut. Eikö olisi siis avoimen kehittämisen aika, uusien tuulahduksien ja vaikutteiden tervetulotoivotus, uudelle sukupolvelle markkinointi. Tämä blogi on pieni, mutta oma yritykseni tähän suuntaan. Toivon keskustelua :)
Viikonlopun anti oli niin laaja, että siitä riittää minulle blogiaiheita useampia :) Ensimmäisessä osassa haluan nostaa mielestäni akuuteimman näkökulman esiin. Miksi näkemys tanssillisesta voimistelusta on niin ristiriitainen ja kilpailusta toiseen ailahteva? Halutaanko tanssillinen voimistelu pitää pienen sisäpiirin turvallisuushakuisena, fundamentalistisena voimistelusuuntauksena vai onko se traditiota kunnioittava, mutta alati elävä ja uusia vaikutteita salliva voimistelusuuntaus?
Osallistuin Show-tapahtumaan siis kahdella eri joukkueella, joista toinen, Terrakotta, kilpaili tanssillisen voimistelun yli 20-vuotiaiden sarjassa lauantaina ja toinen, Karmiini, osallistui näytössarjaan sunnuntaina. Terrakotassa voimistelee 20-30-vuotiaita lähes koko ikänsä voimistelua ja/tai tanssia harrastaneita nuoria naisia. Kun viime syksynä sain mahdollisuuden kasata uudestaan Terrakotta-joukkueeni viiden vuoden tauon jälkeen. Päätin, että uusi tulemisemme oli tehtävä räväkästi ja traditionaalisia rajoja kokeillen. Koin, että itsekin tanssillisen voimistelun tuomarina ja kouluttajana toimivana, minulla oli hyvä tilaisuus lähteä soveltamaan lajianalyysia. Tein heille ohjelman Levoton, joka sijoittui viime viikonloppuna oman sarjansa viimeiseksi ja sai kaikki ikäsarjat huomioon ottaen tapahtuman toiseksi heikoimmat pisteet, ainoastaan nuorempien sarjassa ollut aloitteleva joukkue keräsi vähän vähemmän mm. voimistelutaidosta saimme asteikolla 1-10 pistemäärän 3 ja pari kakkostakin mahtui joukkoon vähän eri näkökulmista. Sanon suoraan, että jos olisin ohjaajaurani alussa saanut vastaavanlaista sanallista ja pisteellistä murska-arviota kuin viime viikonloppuna olisin jättänyt lajin samantien ja siirtynyt johonkin aivan muualle. Vaan nytpä en lähdekään, olen vaikka piikkinä lihassa, koska tätä en nyt ihan tällaisenaan niele :P
Tanssillisen voimistelun puolella on perinteisesti totuttu näkemään kauniita, esteettisiä, lyyrisiä ja vartalotekniikkapainotteisia "hameohjelmia". Musiikit ovat olleet usein vähän samaaa luokkaa, tosin voimakkuutta ja dynaamikan vaihtelua on kyllä haettu elokuvamusiikista tai muusta instrumentaalimusiikista ja esim. erilaisiin tangoihin on tehty lukuisia ohjelmia. Näin siis myös viime viikonloppuna, kaikki yli 20-vuotiaiden ohjelmat, lukuunottamatta Terrakottaa, olivat "hameohjelmia", kauniita ja taidokkaita kuin mitkä, mutta mutta vähän ennalta-arvattavia...Näinkö siis on ollut ja pitää oleman? Ainakin, mikäli lauantain tuomariston arvioista tekee johtopäätöksiä. Mainittakoon nyt, että musiikkina meillä oli Massive Attackia ja alla on kuva asuista :)
 |
| Kuva: Minna Kouri |
Sanallakaan (tai pisteillä) minua eivät tuomarit kannustaneet koreografina ja ohjaajana kokeilemaan rajoja jatkossakin. Miksi ihmeessä eivät, huolimatta siitä pitivätkö sinänsä ohjelmasta vai eivät? Emmekö olekaan kisaamassa keskenämme omaperäisyydestä? Emmekö olekaan hakemassa ideoita ja wau-elämyksiä sekä oppimassa toisiltamme ja sitä kautta muokkaamassa lajiamme vuosi vuodelta eteenpäin? Pitääkö ohjelman sisään alkaa rakentamaan tiettyjä "pakollisia, alleviivaavia" liikkeitä, jotta voisi todistaa tuomareille, että se on tanssillista voimistelua, vaikka lajin mielekkyys tulee juuri tuosta "pakottomuudesta"?
Arvostan ja ihailen suunnattomasti Vantaan Voimisteluseuran voittoisaa koreografiohjaajaa Marita Haapasaloa ja hänen tyyliään, mutta miksi ihmeessä MINÄ menisin ja yrittäisin vetää huonolla kopiolla samaa? Minunhan pitää koreografina löytää oma juttuni ja jättää jälkeni sitä kautta. Tästä Mantan kanssa jo viikonloppuna keskustelimmekin :) Erittäin hyvin tunnen myös toiseksi ja kolmanneksi tulleiden joukkueiden koreografiohjaajat Minnan Kuopion Reippaasta ja Helin Vihti Gymistä, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole mollata heitä ja heidän koskettavia ohjelmiaan. Nyt ei ole kyse siitä ja toivon, että kaikki ymmärtävät tämän :)
Ristiriitaiseksi viime viikonlopun tekee se, että sunnuntaina tuomaristo oli täysin vaihtunut ja yllätys yllätys, nyt saamani palaute oli sangen ylistävää ja Karmiini nappasi kunniamaininnan "Kokonaisuuden onnistuneesta tulkinnasta". Toki siis ohjelmat ja joukkueet olivat lauantaina ja sunnuntaina erit, mutta Karmiininkaan ohjelma ei ollut perinteisimmästä päästä valkoisine naamioineen ja palautelapuissa annettiin nimenomaan kiitosta persoonallisesta otteesta.
 |
| Kuva: Minna Kouri |
Myös päätuomari ohjeisti sunnuntaina palkintojenjaossa kaikkia joukkueita rohkeasti valitsemaan ohjelmien taakse tarinaa ja punaista lankaa. Lauantain parjaus muuttuikin yhtäkkiä sunnuntaina hyveeksi (?!)
Olen pistänyt merkille, että tanssillisella voimistelulla on hiukan sisäänpäinlämpeävä leima ja ote voimistelukirjossa. Kärjistetysti voisin todeta, että sen määritelmää, analyysia ja kehittämistä on tähän asti vähän liikaa tehty "kabineteissa" ja varsin salamyhkäisesti. Minuakin on useammin kuin kerran katsottu muiden voimistelulajien parissa kieroon, kun olen sanonut olevani tanssillisen voimistelun ihminen, siis en joukkuevoimistelun "jäähdyttelijä", en tanssija, enkä myöskään sellainen joka rinnastaa joukkuevoimistelun ja tanssillisen voimistelun "samaksi lajiksi", vaan aidosti tähän lajiin kasvanut ja sen omimmaksi kokenut. Eikö olisi siis avoimen kehittämisen aika, uusien tuulahduksien ja vaikutteiden tervetulotoivotus, uudelle sukupolvelle markkinointi. Tämä blogi on pieni, mutta oma yritykseni tähän suuntaan. Toivon keskustelua :)
maanantai 23. toukokuuta 2011
Tunneälykkääksi valmentajaksi
Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja sivuopintoinani tein aikanaan psykologian aineopinnot. Aineopintojen lopputyöni oli nimeltään Tunneälykkääksi valmentajaksi - näkökulmia valmentajan persoonan ja toimintatapojen merkityksestä joukkueurheilussa. Mielestäni tämä aihe on aina ajankohtainen olipa kyse kilpaurheilusta tai "harrastus"toiminnasta ja päätin siksi hieman referoida työni näkökulmia tähän blogitekstiin. Huomautan heti alkuun, että vaikka pohjaan tekstini psykologian opintoihini, tämä blogiteksti ei ole tieteellisesti relevantti. :) Aluksi valotan hieman taustaa tunneäly-käsitteelle tunnetuimman teoreetikon Daniel Golemanin kautta. Lisäksi tarkastelen lyhyesti muutamia valmennustoiminnan lähtökohtia. Lopuksi pohdin, mitä tunneälyn ja valmentamisen yhdistäminen voisi käytännössä tarkoittaa.
Goleman toi tunneäly-käsitteen julkiseen keskusteluun 1990-luvun puolivälissä, jonka jälkeen siitä kiinnostuttiin erityisesti johtamiskulttuurien näkökulmasta. Golemanin mukaan tunneäly on kykyä tunnistaa tunteiden merkitystä ja käyttää näitä tietoja hyväksi ongelmanratkaisussa. Mielestäni viisi keskeisintä tunneälyn komponenttia Golemanin teoriassa ovat itsetuntemus, empatia, itsehillintä, vuorovaikutustaidot ja optimismi. Itsetuntemuksen avulla tarkkailemme ja tutkimme jatkuvasti omia kokemuksiamme suhteessa ympäristöön. Empatia kehittyy vähitellen erilaisissa vuorovaikutussuhteissa: kun opimme tunnistamaan omia tunteitamme, voimme tunnistaa myös toisten tunteita. Itsensä hillitseminen, kyky vastustaa tunnemyrskyjä, on puolestaan välttämätön taito sosiaalisissa tilanteissa. On opittava vaientamaan omaa kiukkuaan, pelkojaan ja impulssejaan. Vuorovaikutustaidoista syntyy ihmisen miellyttävyys, sosiaalinen menestys ja karisma. Optimismi taas tarkoittaa vahvaa uskoa siihen, että asiat järjestyvät pettymyksistä ja takaiskuista huolimatta ja on siksi kytköksissä itseluottamukseen: omaan kykyyn hallita elämän tapahtumia ja voittaa vaikeudet niiden ilmaantuessa.
Valmennussuhde on luonteeltaan valtasuhde. Siinä valmentajalla on yleensä enemmän valtaa vaikuttaa urheilijaan kuin urheilijalla valmentajaan. Vallalla ei sinänsä tarvitse olla negatiivinen kaiku (käskytys, huutaminen), vaan se luo tiettyä järjestystä ja turvallisuutta. Valmentajan rooli on kahtalainen: hänen on kaiken aikaa kyettävä johtamaan muiden lisäksi myös itseään. Hän opettaa omalla toiminnallaan hyväksymistä tai hylkäämistä, tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jyri Puhakainen soveltaa väitöskirjassaan Kohti ihmisen valmentamista (1995) Lauri Rauhalan holistista ihmiskäsitystä urheiluvalmennukseen. Puhakainen peräänkuuluttaa valmennusmetodia, jossa urheilijaa käsiteltäisiin ensisijaisesti kokonaisvaltaisena yksilönä ja vasta toissijaisesti urheilullisten tavoitteiden toteuttajana. Puhakaisen mukaan urheilija joutuu jatkuvasti tekemään valintoja: arvioimaan tekojaan, vastaamaan toimistaan ja asettamaan erilaisia päämääriä yhtäältä omasta kehostaan ja toisaalta elämäntilanteestaan käsin. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valmentajan on puolestaan otettava huomioon urheilijan fyysiset ja henkiset resurssit ja toisaalta se historiallinen kokonaisuus, jota urheilija "mukanaan kantaa". Urheilijan tajuntaan ei voi "panna tai ottaa pois mitään", vaan kaiken pitää tapahtua hänen omista lähtökohdistaan. Oppiminenkin tapahtuu siten aina kerroksittain, jonkin perustan päälle.
Kiinnostukseni tunneälykkään valmentamisen etsimiseen lähti omista kokemuksistani: olen kokenut joukkuelajin riemun hetket ja sudenkuopat sekä voimistelijana että valmentajana. Puhakainen on väitöskirjassaan todennut, että tunnekokemukset ovat urheilussa ja valmennuksessa tärkein urheilijan maailmaan suhteutumisen muoto. Juuri nuo tunnekokemukset/elämykset saavat urheilijan vuodesta toiseen harjoittelemaan, kilpailemaan ja "rakastamaan lajiaan". Tähän urheilijan tunnemaailmaan valmentaja vaikuttaa omalla toiminnallaan. Mitä siis voisi olla tunneälykäs valmentaminen?
Lähtökohtana on itsetuntemus, omien tavoitteiden ja motiivien selvittäminen: miksi valmennan ja mitä haluan sen kautta saavuttaa? Mitä jo osaan ja kuinka itseäni kehittäisin? Mikä on oma valmennusmetodini?Koska valmentaja on ennen kaikkea urheilijan auttaja, on tärkeää kohdata urheilija empaattisesti iloineen, suruineen, arvostuksineen, odotuksineen, toiveineen ja pelkoineen. Ei tosin riitä, että valmentaja kohtaa vain yksilöt, hänen on myös pyrittävä sovittamaan nämä koko joukkueen yhteiseksi valmennustoiminnan lähtökohdaksi. Valmentajan itsehillintään taas kuuluu oman kunnianhimon suhteuttaminen urheilijan taitoihin ja kykyyn vastaanottaa opetusta. Itsehillintä sisältää lisäksi oppimisilmapiiriin vaikuttamisen: valmentajan mielialat, ilmeet ja eleet vaikuttavat joko positiivisesti tai negatiivisesti treenitilanteeseen.
Valmentajan vuorovaikutustaidot ovat ratkaiseva osa valmennustoimintaa. Kommunikaatio on taito- ei voimalaji. Valmentajan on jatkuvasti tulkittava sosiaalisia tilanteita ja reagoitava joskus nopeastikin esim. erilaisten konfliktien välttämiseksi. Valmentajan vuorovaikutustaitoja edustavat myös innostaminen, motivointi ja oikeanlainen kritiikki. Optimismi puolestaan tarkoittaa uskoa omiin ja joukkueen kykyihin yhteisesti asetettujen tavoitteiden suunnassa. Kun valmentaja luo joukkueeseensa positiivisen hengen, voi jokainen urheilija myös nauttia omasta suorituksestaan.
Tunteet ovat urheilussa merkittävässä asemassa; tunteilla on ihmisiä sitova tai erottava voima. Usein puhutaan vahvasta tai heikosta joukkuehengestä. Näivettynyt joukkuehenki on merkki siitä, että mikään joukkueen yhteisessä olemassaolossa ei ole sen jäseniä onnellistavaa tai rikastavaa. Vahva joukkuehenki taas kertoo siitä, että joukkue kokee "alkukantaista" yhteenkuuluvuutta, jossa on läsnä jotain perusinhimillistä. Joukkue antaa jäsenilleen turvaa ja uskoa siihen, että ihmisten välisissä suhteissa ja niiden avulla voi toteuttaa myös omia unelmia. Kaikkeen tähän valmentaja mielestäni pyrkii vaikuttamaan oman tunneälynsä avulla ennakoiden, tulkiten, reagoiden ja joustaen. Jos valmentajan tunneäly halutaan mieltää niin sanottuna taktisena taitona, voidaan se yksinkertaisesti tiivistää seuraavalla tavalla: Kun käyttää tuntosarvia, ei tarvitse sarvia.
Kuten edellä olen tuonut ilmi, valmentajan rooli on erittäin haasteellinen ja vastuullinen. Se on ainaista tasapainottelua omien, urheilijoiden ja toimintaympäristön näkemysten välillä sekä synteesien luomista näiden (joskus ristiriitaistenkin) tahojen välille. Se on samalla myös toimimista urheilun ja liikunnan arvojen, normien ja eettisten kysymysten kanssa. Ehdinkö valmentajana kohdata joukkueeni jäseniä? Olenko aidosti kysynyt, mitä heille kuuluu?
Koska blogitekstini on valmentajanäkökulma, en juuri ole käsitellyt tunneälykästä valmennusta urheilijoiden kannalta. Tarvitsevatko urheilijat tunneälyä valmentajansa ja joukkueensa suhteen? Saako valmentajalla olla koskaan huono päivä? Kokemukseni mukaan valmentajakin on vain ihminen ja siten "huonot päivätkin" ovat osa inhimillisyyttä. Olen myös sitä mieltä, että joukkueessa urheilevat yksilöt tarvitsevat väistämättä tunneälyä joukkuettaan kohtaan. Urheilijoiden on ajoittain hyvä pohtia omaa harrastustaan itsetuntemuksen, empatian, itsehillinnän, vuorovaikutustaitojen ja optimismin kannalta. Vain siten urheilija voi saavuttaa tavoitteitaan ja kokea elämyksiä joukkueessa.
Kuten urheilija, myös valmentaja rakastaa lajiaan, etenkin kun kyse on meistä vapaaehtoistyönämme valmennustoimintaa harjoittavista. Tällöin omaan valmennustoimintaan liittyy vahvasti itsensä toteuttaminen, tunnesiteet, intohimot ja unelmat. Vapaaehtoisvalmennus pohjautuu mielestäni juuri näihin "itsekkäisiin" syihin. Jos emme urheilijoiden hyvinvoinnin ohella huolehdi myös valmentajien hyvinvoinnista ja ruoki heidän unelmiaan, miten saamme uuden sukupolven innostumaan tästä kaikesta.
Näin lukuvuoden lopussa olen arvioinut omaa ja joukkueideni toimintaa ja kokenut uudelleen koko tunneskaalan: milloin oln huvittuneena nauranut koomisille tilanteille, milloin ylpeänä kokenut onnistumisen elämyksiä ja milloin taas kauhistellut kaikkia niitä virheitä, joita olen kasapäin matkan varrella tehnyt. Huhuh! Tärkeintä kai on kuitenkin ollut asioiden nostaminen omaan tietoisuuteen ja pohdinta siitä, mitä tästä kaikesta olen oppinut ja mihin suuntaan kompassi käännetään seuraavaksi.
Erityiskiitokseni esitän omille joukkueilleni Terrakotalle ja Karmiinille, jotka vuosien varrella ovat mahdollistaneet minulle rakkaan lajini harrastamisen ja opettaneet minua valmentajana enemmän kuin arvaavatkaan. <3
Goleman toi tunneäly-käsitteen julkiseen keskusteluun 1990-luvun puolivälissä, jonka jälkeen siitä kiinnostuttiin erityisesti johtamiskulttuurien näkökulmasta. Golemanin mukaan tunneäly on kykyä tunnistaa tunteiden merkitystä ja käyttää näitä tietoja hyväksi ongelmanratkaisussa. Mielestäni viisi keskeisintä tunneälyn komponenttia Golemanin teoriassa ovat itsetuntemus, empatia, itsehillintä, vuorovaikutustaidot ja optimismi. Itsetuntemuksen avulla tarkkailemme ja tutkimme jatkuvasti omia kokemuksiamme suhteessa ympäristöön. Empatia kehittyy vähitellen erilaisissa vuorovaikutussuhteissa: kun opimme tunnistamaan omia tunteitamme, voimme tunnistaa myös toisten tunteita. Itsensä hillitseminen, kyky vastustaa tunnemyrskyjä, on puolestaan välttämätön taito sosiaalisissa tilanteissa. On opittava vaientamaan omaa kiukkuaan, pelkojaan ja impulssejaan. Vuorovaikutustaidoista syntyy ihmisen miellyttävyys, sosiaalinen menestys ja karisma. Optimismi taas tarkoittaa vahvaa uskoa siihen, että asiat järjestyvät pettymyksistä ja takaiskuista huolimatta ja on siksi kytköksissä itseluottamukseen: omaan kykyyn hallita elämän tapahtumia ja voittaa vaikeudet niiden ilmaantuessa.
Valmennussuhde on luonteeltaan valtasuhde. Siinä valmentajalla on yleensä enemmän valtaa vaikuttaa urheilijaan kuin urheilijalla valmentajaan. Vallalla ei sinänsä tarvitse olla negatiivinen kaiku (käskytys, huutaminen), vaan se luo tiettyä järjestystä ja turvallisuutta. Valmentajan rooli on kahtalainen: hänen on kaiken aikaa kyettävä johtamaan muiden lisäksi myös itseään. Hän opettaa omalla toiminnallaan hyväksymistä tai hylkäämistä, tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jyri Puhakainen soveltaa väitöskirjassaan Kohti ihmisen valmentamista (1995) Lauri Rauhalan holistista ihmiskäsitystä urheiluvalmennukseen. Puhakainen peräänkuuluttaa valmennusmetodia, jossa urheilijaa käsiteltäisiin ensisijaisesti kokonaisvaltaisena yksilönä ja vasta toissijaisesti urheilullisten tavoitteiden toteuttajana. Puhakaisen mukaan urheilija joutuu jatkuvasti tekemään valintoja: arvioimaan tekojaan, vastaamaan toimistaan ja asettamaan erilaisia päämääriä yhtäältä omasta kehostaan ja toisaalta elämäntilanteestaan käsin. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valmentajan on puolestaan otettava huomioon urheilijan fyysiset ja henkiset resurssit ja toisaalta se historiallinen kokonaisuus, jota urheilija "mukanaan kantaa". Urheilijan tajuntaan ei voi "panna tai ottaa pois mitään", vaan kaiken pitää tapahtua hänen omista lähtökohdistaan. Oppiminenkin tapahtuu siten aina kerroksittain, jonkin perustan päälle.
Kiinnostukseni tunneälykkään valmentamisen etsimiseen lähti omista kokemuksistani: olen kokenut joukkuelajin riemun hetket ja sudenkuopat sekä voimistelijana että valmentajana. Puhakainen on väitöskirjassaan todennut, että tunnekokemukset ovat urheilussa ja valmennuksessa tärkein urheilijan maailmaan suhteutumisen muoto. Juuri nuo tunnekokemukset/elämykset saavat urheilijan vuodesta toiseen harjoittelemaan, kilpailemaan ja "rakastamaan lajiaan". Tähän urheilijan tunnemaailmaan valmentaja vaikuttaa omalla toiminnallaan. Mitä siis voisi olla tunneälykäs valmentaminen?
Lähtökohtana on itsetuntemus, omien tavoitteiden ja motiivien selvittäminen: miksi valmennan ja mitä haluan sen kautta saavuttaa? Mitä jo osaan ja kuinka itseäni kehittäisin? Mikä on oma valmennusmetodini?Koska valmentaja on ennen kaikkea urheilijan auttaja, on tärkeää kohdata urheilija empaattisesti iloineen, suruineen, arvostuksineen, odotuksineen, toiveineen ja pelkoineen. Ei tosin riitä, että valmentaja kohtaa vain yksilöt, hänen on myös pyrittävä sovittamaan nämä koko joukkueen yhteiseksi valmennustoiminnan lähtökohdaksi. Valmentajan itsehillintään taas kuuluu oman kunnianhimon suhteuttaminen urheilijan taitoihin ja kykyyn vastaanottaa opetusta. Itsehillintä sisältää lisäksi oppimisilmapiiriin vaikuttamisen: valmentajan mielialat, ilmeet ja eleet vaikuttavat joko positiivisesti tai negatiivisesti treenitilanteeseen.
Valmentajan vuorovaikutustaidot ovat ratkaiseva osa valmennustoimintaa. Kommunikaatio on taito- ei voimalaji. Valmentajan on jatkuvasti tulkittava sosiaalisia tilanteita ja reagoitava joskus nopeastikin esim. erilaisten konfliktien välttämiseksi. Valmentajan vuorovaikutustaitoja edustavat myös innostaminen, motivointi ja oikeanlainen kritiikki. Optimismi puolestaan tarkoittaa uskoa omiin ja joukkueen kykyihin yhteisesti asetettujen tavoitteiden suunnassa. Kun valmentaja luo joukkueeseensa positiivisen hengen, voi jokainen urheilija myös nauttia omasta suorituksestaan.
Tunteet ovat urheilussa merkittävässä asemassa; tunteilla on ihmisiä sitova tai erottava voima. Usein puhutaan vahvasta tai heikosta joukkuehengestä. Näivettynyt joukkuehenki on merkki siitä, että mikään joukkueen yhteisessä olemassaolossa ei ole sen jäseniä onnellistavaa tai rikastavaa. Vahva joukkuehenki taas kertoo siitä, että joukkue kokee "alkukantaista" yhteenkuuluvuutta, jossa on läsnä jotain perusinhimillistä. Joukkue antaa jäsenilleen turvaa ja uskoa siihen, että ihmisten välisissä suhteissa ja niiden avulla voi toteuttaa myös omia unelmia. Kaikkeen tähän valmentaja mielestäni pyrkii vaikuttamaan oman tunneälynsä avulla ennakoiden, tulkiten, reagoiden ja joustaen. Jos valmentajan tunneäly halutaan mieltää niin sanottuna taktisena taitona, voidaan se yksinkertaisesti tiivistää seuraavalla tavalla: Kun käyttää tuntosarvia, ei tarvitse sarvia.
Kuten edellä olen tuonut ilmi, valmentajan rooli on erittäin haasteellinen ja vastuullinen. Se on ainaista tasapainottelua omien, urheilijoiden ja toimintaympäristön näkemysten välillä sekä synteesien luomista näiden (joskus ristiriitaistenkin) tahojen välille. Se on samalla myös toimimista urheilun ja liikunnan arvojen, normien ja eettisten kysymysten kanssa. Ehdinkö valmentajana kohdata joukkueeni jäseniä? Olenko aidosti kysynyt, mitä heille kuuluu?
Koska blogitekstini on valmentajanäkökulma, en juuri ole käsitellyt tunneälykästä valmennusta urheilijoiden kannalta. Tarvitsevatko urheilijat tunneälyä valmentajansa ja joukkueensa suhteen? Saako valmentajalla olla koskaan huono päivä? Kokemukseni mukaan valmentajakin on vain ihminen ja siten "huonot päivätkin" ovat osa inhimillisyyttä. Olen myös sitä mieltä, että joukkueessa urheilevat yksilöt tarvitsevat väistämättä tunneälyä joukkuettaan kohtaan. Urheilijoiden on ajoittain hyvä pohtia omaa harrastustaan itsetuntemuksen, empatian, itsehillinnän, vuorovaikutustaitojen ja optimismin kannalta. Vain siten urheilija voi saavuttaa tavoitteitaan ja kokea elämyksiä joukkueessa.
Kuten urheilija, myös valmentaja rakastaa lajiaan, etenkin kun kyse on meistä vapaaehtoistyönämme valmennustoimintaa harjoittavista. Tällöin omaan valmennustoimintaan liittyy vahvasti itsensä toteuttaminen, tunnesiteet, intohimot ja unelmat. Vapaaehtoisvalmennus pohjautuu mielestäni juuri näihin "itsekkäisiin" syihin. Jos emme urheilijoiden hyvinvoinnin ohella huolehdi myös valmentajien hyvinvoinnista ja ruoki heidän unelmiaan, miten saamme uuden sukupolven innostumaan tästä kaikesta.
Näin lukuvuoden lopussa olen arvioinut omaa ja joukkueideni toimintaa ja kokenut uudelleen koko tunneskaalan: milloin oln huvittuneena nauranut koomisille tilanteille, milloin ylpeänä kokenut onnistumisen elämyksiä ja milloin taas kauhistellut kaikkia niitä virheitä, joita olen kasapäin matkan varrella tehnyt. Huhuh! Tärkeintä kai on kuitenkin ollut asioiden nostaminen omaan tietoisuuteen ja pohdinta siitä, mitä tästä kaikesta olen oppinut ja mihin suuntaan kompassi käännetään seuraavaksi.
Erityiskiitokseni esitän omille joukkueilleni Terrakotalle ja Karmiinille, jotka vuosien varrella ovat mahdollistaneet minulle rakkaan lajini harrastamisen ja opettaneet minua valmentajana enemmän kuin arvaavatkaan. <3
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Vellovasta visiosta valmiiksi versioksi
Toukokuu. Mikä helpotus, mikä haikeus. Kaksi omaa ISOA koreografia- ja ohjelmantekoprosessia ovat loppusuoralla huipentuen seuran kevätnäytökseen ja Your Move -tapahtuman Show-kisoihin Helsinkiin. Erityisesti tänä lukuvuonna toukokuu tarkoittaa myös erään henkilökohtaisen ajanjakson cloussausta, näitä kahta ohjelmaani en ihan helposti unohda :)
Koreografia ja ohjelman tekeminen blogin teemana on laaja, etenkin tanssillisessa voimistelussa, jossa luovuudelle ei juuri aseteta rajoja eikä ohjelmaa tarvitse kahlita "pakollisiin elementteihin". Palaan tähän teemaan jatkossa eri näkökulmista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn idean ja vision toteuttamisprosessin pohtimiseen. Erityisesti siihen, kuinka yksittäisen koreografin subjektiivinen idea rakennetaan ryhmän (ja ohjauksen) kautta jokseenkin valmiiksi livetuotokseksi yleisön silmien eteen.
Lajillemme on ominaista tuottaa idean, liikkeen ja musiikin yhteenkietoutunut visuaalinen elämys. Tuo elämys on kolmiulotteinen ja suhteessa paitsi koreografiin, ohjaajaan, voimistelijaan ja katsojaan myös tilaan, aikaan ja paikkaan. Elämys on samaan aikaan jotain subjektiivista ja jotain jaettua. Se on antamista ja saamista. Se on koreografina rohkeutta seistä vision takana ja ohjaajana taitoa käsitellä ihmisiä sen edessä. Ja juuri tämä, tekee hommasta niin haastavan ja niin kiehtovan.
Kokemukseni mukaan inspiraatio, innostus, ja idea voi iskeä mistä, missä ja milloin vain. Kun pitää aistit avoimena ja tuntosarvet herkkinä, oivalluksia kyllä tulee, kun sen aika on. Joskus jopa tuntuu, että jokin idea suorastaan "vaatii tulla toteututetuksi". Harmillista kyllä mielessä vellovat visiot harvoin ovat sellaisinaan toteuttamiskelpoisia, jotkut niistä deletoidaan välittömästi, jotkut laitetaan odottamaan toista hetkeä ja loput puoleensa vetävätkin vaativat makustelua.Voi sitä riivaavaa makustelun tunnetta :) musiikki ja/tai visio pyörii mielessä taukoamatta: autoa ajaessa, tiskatessa, imuroidessa, lenkillä jopa lasta nukuttaessa...Eikä riitä, että koreografi ja ohjaaja (usein sama ihminen) on makustellut ideaa ja luonut vision/hahmotelman, se pitää vielä "myydä" esittäjille/tulkitsijoille ja lopulta ohjauksen kautta muokata sellaiseen muotoon, että myös yleisö "ostaa" sen. Helppoa? Ei niinkään.
On hyväksyttävä, että ohjelma on työstämistä, luova prosessi ja jokainen siihen suhteessaoleva luo oman tulkintansa. Itse en ainakaan ole koskaan onnistunut olohuoneeni lattialla kehittämään ohjelmaa liike liikkeeltä ja kuvio kuviolta täsmälleen sellaiseksi, ettei niitä olisi ryhmän kanssa salilla tarvinnut muuttaa. En ole myöskään koskaan onnistunut luomaan jalostumatonta visiota eläytymisestä ja ilmaisusta, esittämisestä. Itse asiassa, kun nyt mietin, haastavinta koko prosessissa ei sittenkään ole ne ruutupaperiluonnokset ja päänsisäiset vellomiset, vaan juuri se, kuinka ne herätetään ryhmän/tulkitsijoiden kautta eloon ja yleisön eteen. Tässä kohtaa ratkaisevaa ei enää ole pelkkä koreografia vaan taidokas ohjaus. Vanha sanonta pätee edelleen: täytyy palaa sytyttääkseen muut. Ohjaajana on oltava vahva. On nähtävä jotain, mikä on tässä hetkessä kaukana, mutta saavutettavissa ko. ryhmän resurssit huomioon ottaen. Ohjaajan on uskottava visioon, luotettava siihen, että se aikaa myöden saavutetaan ja kannustettava ryhmää silloinkin, kun ryhmäläiset itse vaipuvat epätoivoon. Ohjaaja on se, joka nostaa ohjelman sielun näkyväksi. Pelkät sanat ja "käskyttäminen" ei useinkaan riitä, tarvitaan käsillä puhumista, ääniefektejä, mielikuvia ja kropalla alleviiivaamista, mitä ihmeellisempiä "ravisteluja". Esittäjien/vision tulkitsijoiden on puolestaan heittäydyttävä, muuntauduttuva ja uskallettava poistua mukavuusalueelta. Meistä jokainen tässä prosessissa osallisena ollut tietää, ettei ohjelman synnyttäminen todellakaan ole virtaviivaista. Kuitenkin mitä paremmin ohjaaja oman ryhmänsä tuntee (ja mitä paremmin voimistelijat oman ohjaajansa vinkeet tuntevat), sen hedelmällisempää prosessi yleensä on ja sen paremmin onnistutaan koskettamaan lopulta myös katsojaa.
Jos ohjelman teko on prosessi, uskon jopa, että mitä taitavammaksi koreografina ja ohjaajana kehittyy, sen hitaammaksi koko prosessi ideasta tuotokseksi käy. Aivan niin. Itse asiassa alkaa tiedostaa, että koreografia/ohjelma ei ole koskaan valmis. Aina löytyisi muokattavaa, parastamista. Ja todentotta, aikaa myöden, ohjelma paranee. Oletteko huomanneet? Mistä siis olemme omaksuneet tavan suoltaa ulos niin paljon "kertakäyttökamaa"? Emmekö voisi antaa prosessille tilaa ja aikaa kehittyä? Eikö ohjelmia voisi vaikeuttaa, tuunata ja esittää useita kertoja? Ei se ole koreografin/ohjaajan laiskuutta tai ideaköyhyyttä (kuten itse vielä 10 vuotta sitten ajattelin), sillä valmiimmillaankin ohjelmat ovat vain versioita ja tulkintoja, mutta ne kasvavat ja kypsyvät ajan myötä. Toki jossakin vaiheessa tulee kyllästyminen ja on laitettava piste, mutta sääli, jos ohjelmia esitetään vain 1-2 kertaa. Mielestäni koreografi voisi ottaa tavoitteekseen, että ohjelmat kestäisivät aikaa. Monen vuoden jälkeenkin ne voisi kaivaa arkistosta ja alkaa taas makustella.
Palatakseni alussa mainitsemiini kahteen omaan ohjelmaprosessiini, tärinä ja odotus niiden huipentumisesta on jo päällä. Terrakotan ohjelma on nimeltään Levoton
kuva: Minna Kouri
ja Karmiinin Välitila.
Kuva: Minna Kouri
Mainittakoon, että Välitilan olen tuunannut omasta koreografiastani noin 10 vuoden takaa.
Koreografia ja ohjelman tekeminen blogin teemana on laaja, etenkin tanssillisessa voimistelussa, jossa luovuudelle ei juuri aseteta rajoja eikä ohjelmaa tarvitse kahlita "pakollisiin elementteihin". Palaan tähän teemaan jatkossa eri näkökulmista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn idean ja vision toteuttamisprosessin pohtimiseen. Erityisesti siihen, kuinka yksittäisen koreografin subjektiivinen idea rakennetaan ryhmän (ja ohjauksen) kautta jokseenkin valmiiksi livetuotokseksi yleisön silmien eteen.
Lajillemme on ominaista tuottaa idean, liikkeen ja musiikin yhteenkietoutunut visuaalinen elämys. Tuo elämys on kolmiulotteinen ja suhteessa paitsi koreografiin, ohjaajaan, voimistelijaan ja katsojaan myös tilaan, aikaan ja paikkaan. Elämys on samaan aikaan jotain subjektiivista ja jotain jaettua. Se on antamista ja saamista. Se on koreografina rohkeutta seistä vision takana ja ohjaajana taitoa käsitellä ihmisiä sen edessä. Ja juuri tämä, tekee hommasta niin haastavan ja niin kiehtovan.
Kokemukseni mukaan inspiraatio, innostus, ja idea voi iskeä mistä, missä ja milloin vain. Kun pitää aistit avoimena ja tuntosarvet herkkinä, oivalluksia kyllä tulee, kun sen aika on. Joskus jopa tuntuu, että jokin idea suorastaan "vaatii tulla toteututetuksi". Harmillista kyllä mielessä vellovat visiot harvoin ovat sellaisinaan toteuttamiskelpoisia, jotkut niistä deletoidaan välittömästi, jotkut laitetaan odottamaan toista hetkeä ja loput puoleensa vetävätkin vaativat makustelua.Voi sitä riivaavaa makustelun tunnetta :) musiikki ja/tai visio pyörii mielessä taukoamatta: autoa ajaessa, tiskatessa, imuroidessa, lenkillä jopa lasta nukuttaessa...Eikä riitä, että koreografi ja ohjaaja (usein sama ihminen) on makustellut ideaa ja luonut vision/hahmotelman, se pitää vielä "myydä" esittäjille/tulkitsijoille ja lopulta ohjauksen kautta muokata sellaiseen muotoon, että myös yleisö "ostaa" sen. Helppoa? Ei niinkään.
On hyväksyttävä, että ohjelma on työstämistä, luova prosessi ja jokainen siihen suhteessaoleva luo oman tulkintansa. Itse en ainakaan ole koskaan onnistunut olohuoneeni lattialla kehittämään ohjelmaa liike liikkeeltä ja kuvio kuviolta täsmälleen sellaiseksi, ettei niitä olisi ryhmän kanssa salilla tarvinnut muuttaa. En ole myöskään koskaan onnistunut luomaan jalostumatonta visiota eläytymisestä ja ilmaisusta, esittämisestä. Itse asiassa, kun nyt mietin, haastavinta koko prosessissa ei sittenkään ole ne ruutupaperiluonnokset ja päänsisäiset vellomiset, vaan juuri se, kuinka ne herätetään ryhmän/tulkitsijoiden kautta eloon ja yleisön eteen. Tässä kohtaa ratkaisevaa ei enää ole pelkkä koreografia vaan taidokas ohjaus. Vanha sanonta pätee edelleen: täytyy palaa sytyttääkseen muut. Ohjaajana on oltava vahva. On nähtävä jotain, mikä on tässä hetkessä kaukana, mutta saavutettavissa ko. ryhmän resurssit huomioon ottaen. Ohjaajan on uskottava visioon, luotettava siihen, että se aikaa myöden saavutetaan ja kannustettava ryhmää silloinkin, kun ryhmäläiset itse vaipuvat epätoivoon. Ohjaaja on se, joka nostaa ohjelman sielun näkyväksi. Pelkät sanat ja "käskyttäminen" ei useinkaan riitä, tarvitaan käsillä puhumista, ääniefektejä, mielikuvia ja kropalla alleviiivaamista, mitä ihmeellisempiä "ravisteluja". Esittäjien/vision tulkitsijoiden on puolestaan heittäydyttävä, muuntauduttuva ja uskallettava poistua mukavuusalueelta. Meistä jokainen tässä prosessissa osallisena ollut tietää, ettei ohjelman synnyttäminen todellakaan ole virtaviivaista. Kuitenkin mitä paremmin ohjaaja oman ryhmänsä tuntee (ja mitä paremmin voimistelijat oman ohjaajansa vinkeet tuntevat), sen hedelmällisempää prosessi yleensä on ja sen paremmin onnistutaan koskettamaan lopulta myös katsojaa.
Jos ohjelman teko on prosessi, uskon jopa, että mitä taitavammaksi koreografina ja ohjaajana kehittyy, sen hitaammaksi koko prosessi ideasta tuotokseksi käy. Aivan niin. Itse asiassa alkaa tiedostaa, että koreografia/ohjelma ei ole koskaan valmis. Aina löytyisi muokattavaa, parastamista. Ja todentotta, aikaa myöden, ohjelma paranee. Oletteko huomanneet? Mistä siis olemme omaksuneet tavan suoltaa ulos niin paljon "kertakäyttökamaa"? Emmekö voisi antaa prosessille tilaa ja aikaa kehittyä? Eikö ohjelmia voisi vaikeuttaa, tuunata ja esittää useita kertoja? Ei se ole koreografin/ohjaajan laiskuutta tai ideaköyhyyttä (kuten itse vielä 10 vuotta sitten ajattelin), sillä valmiimmillaankin ohjelmat ovat vain versioita ja tulkintoja, mutta ne kasvavat ja kypsyvät ajan myötä. Toki jossakin vaiheessa tulee kyllästyminen ja on laitettava piste, mutta sääli, jos ohjelmia esitetään vain 1-2 kertaa. Mielestäni koreografi voisi ottaa tavoitteekseen, että ohjelmat kestäisivät aikaa. Monen vuoden jälkeenkin ne voisi kaivaa arkistosta ja alkaa taas makustella.
Palatakseni alussa mainitsemiini kahteen omaan ohjelmaprosessiini, tärinä ja odotus niiden huipentumisesta on jo päällä. Terrakotan ohjelma on nimeltään Levoton
kuva: Minna Kouri
ja Karmiinin Välitila.
Kuva: Minna Kouri
Mainittakoon, että Välitilan olen tuunannut omasta koreografiastani noin 10 vuoden takaa.
maanantai 9. toukokuuta 2011
Mistä on hyvä perusvoimistelutaito tehty?
Lähtökohtani on se, että jokainen laji (pidinpä siitä itse tai en) on yhtä arvokas, jokaiselle löytyy kannattajansa ja harrastajansa. Tarkoitukseni ei siis ole nostaa tanssillista voimistelua ylivertaisena harrastusmuotona suhteessa muihin lajeihin (vaikka oma sydän niin sanookin :)). Välillä olen kriittinen, mutta sen tarkoitus ei ole tuomita, vaan pikemminkin herättää keskustelua. Pyrin myös olemaan avarakatseinen oman lajini sisällä. Tiedostan, että tanssillinen voimistelu ei ole yksi, yhtenäinen laji. Siinä on koulukunta- ja painotuseroja riippuen ohjaajien ja valmentajien omasta taustasta ja kulttuuriperinnöstä. Ei ole mahdollista eikä edes mielekästä mahduttaa tanssillista voimistelua kapeaan sapluunaan. Olkoon tämän blogin kirjoittaminen kuin utelias ja innostava matka: tärkeintä ei siis ole päämäärä vaan matka sinänsä tai osuvammin: tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike.
Sitten mennään :) Vietin lauantaipäivän jumppakoululaisten kanssa, arvioiden alle 12-vuotiaiden esityksiä Asema-tapahtumassa. Siellä sain idean pohtia (jälleen kerran) hyvää perusvoimistelutaitoa. Tällä kertaa nimenomaan tanssillisen voimistelun näkökulmasta. Svolissa 3-12-vuotiaiden jumppakoulu on kaikkien lajiemme yhteinen perusvoimistelupohja, jossa luodaan edellytykset siirtyä varsinaiseen lajiharjoitteluun ja sen erityispiirteisiin. Taustaksi sen verran, että olen ollut 2000-luvun alussa valtakunnallisessa työryhmässä linjaamassa Svoli Jumppakoulua kokonaisuutena (paljon on tosin sen jälkeen muuttunut), olen myös toiminut 6 vuotta jumppakoulukouluttajana aloitteleville ohjaajille ja olin Pohjois-Suomen alueen ensimmäinen Arvikouluttaja eli Asema-tapahtuman arvioijien kouluttaja. Tätä taustaa vasten pohdin seuraavassa, mitkä ovat hyvän perusvoimistelutaidon elementtejä, millaiselta pohjalta on hyvä ponnistaa ja mitä tulisi jo osata kun siirrytään jumppakoulumaailmasta varsinaiseen lajiharjoitteluun noin 12-vuotiaana. Haluan tarkastella asiaa kerran viikossa harjoittelevan ryhmän kannalta. Perusvoimistelun tarkempia sisältöjä en ala luettelemaan, sillä pidän jumppakoulukansiota erittäin hyvänä pakettina ohjaajalle, josta löytyy monipuolisesti harjoitteita. Haasteena lienee vain se, kuinka ohjaajat oppisivat käyttämään kansiota missäkin ikä- ja taitovaiheessa oman ryhmänsä kannalta...
Kun mietin yhtä sanaa, joka voisi kuvata hyvää perusvoimisteluryhmää, mieleeni tulee "näpsäkkä". Sana tiivistää mielestäni ilahduttavia piirteitä a) ryhmän vartalonkannatus (ryhti) sekä jalkojen ja käsien ojennukset ovat kohdallaan (ei alle eikä yli) b) ryhmä on vartalonhallinnaltaan ketterä (tasojen vaihdot ja suuntien muutokset sujuvat vaivattomasti ja esim. kuperkeikka kierii kevyesti liikkuen) c) ryhmän jalkatekniikassa on säpäkkyyttä ja vauhtia sekä iälle luonteenomainen nopea rytmi, lisäksi ryhmä osaa hyödyntää liikkuessaan erilaisia hyppelyjä eli muutakin kuin juoksua ja kävelyä d) ryhmä osaa erottaa perusliikkeissä terävän ja pehmeän liikkeen toisistaan sekä jännityksen (venymisen) ja rentouden (sulamisen). Mitä tämä sitten tarkoittaa ohjaajan kannalta perustreenisuunnitelmaa laatiessaan?
Alle kouluikäisten tunneilla ruokkisin mahdollisimman paljon lasten omaa luonnollista liikkumista ja kokeilunhalua eri välinein, telinein, tempuin ja mielikuvaliikunnan keinoin. Tuntiin kannattaa toki sisällyttää lyhyt (5-10min) rauhallisempi voimistelutekniikan harjoittelu osiokin, jossa kehoa hahmotetaan ajatuksen kanssa: miltä tuntuu ojentaa ja koukistaa nilkkoja, miten vartalo jännitetään oikein pitkäksi ja miten se sulaa ihan rennoksi jne. Mielikuvat auttavat lapsia hahmottamaan miltä liikkeen pitäisi tuntua ja juuri tuo tunne omasta kropasta on olennaista. Tässä vaiheessa luodaan turvalliset ja innostavat edellytykset jumppaharrastukselle myöhempää taitoharjoittelua silmällä pitäen. Opetellaan ryhmässä toimimista, ohjeiden omaksumista ja koetaan ensimmäistä kertaa liikkeen mukanaan tuoma flow siis se ihana vauhdin hurma tai oivallus siitä, miten oma kroppa saadaan liikkumaan kaikenlaisilla kummallisillakin tavoilla :) Jos ohjaaja huomaa valtaosan tuntia pitäessään istuttavansa tai kieltävänsä lapsia tekemästä asioita tai lapset seisovat enimmäkseen jonottamassa omaa vuoroaan, saa katsoa peiliin ja miettiä miten tunnista saisi liikkumiseen kannustavan.
7-9-vuotiaiden kohdalla painopisteen pitäisin nopeusvoiman, ketteryyden ja liikkuvuuden harjoittamisessa. Tunnin kulusta valtaosan pitäisi siis keskittyä nopeisiin hyppelyihin (joita muuten jumppakoulukansiossa on aivan liian vähän edustettuna), reaktioharjoitteisiin, perusakrobatiaan (kuperkeikkoihin, kierimiseen, pyörimiseen, siltaan, kärrynpyörään ja parikontaktiharjoitteisiin) sekä venytyksiin. Vartalotekniikkaa en toki kokonaan unohtaisi, mutta virtaavaan pehmeään tekniikkaan keskittyisin vasta hiukan myöhemmin, säpäkän ja ojennetun liikepohjan sen sijaan hoitaisin ensin jollakin tavalla kuntoon. Tunnin kokonaisvaikutelman pitäisi olla vauhdikas, taitoharjoittelua piilotetaan leikkeihin, temppuratoihin ja leikkimielisiin kontaktiharjoitteisiin sekä tehdään lyhyitä sarjoja eri rytmeihin ja musiikkeihin. Yksittäisille liikkeille tarvitaan paljon toistoja, siksi ohjaajan on tehtävä selkeitä valintoja kauden aikana harjoiteltavista asioista ja laittaa mielikuvituksensa ja luovuutensa peliin. Miten kaikilla eri tavoilla esim. polvennostohyppelyä voitaisiin harjoitella. Ohjaajan kannattaa vaatia voimistelijoilta laadukasta tekemistä ja ohjaajan on uskallettava korjata myös koskettamalla voimistelijaa. Pidetään siis mielessä, että voimistelijan on olennaista oppia miltä terveellisen, puhtaan liikkeen tulisi kropassa tuntua ja toisaalta ohjaajan tulee oppia näkemään, miltä terveellinen, puhdas suoritus näyttää. Poisoppiminen on työlästä, joten mitä aikaisemmassa vaiheessa keskitytään määrän sijasta laatuun, sen helpompaa meillä ohjaajilla on sitten yli 12-vuotiaiden kohdalla. Nykypäivänä näkee esim. aivan liikaa yli 12-vuotiaiden kohdalla jalkojen sisäkiertoja ja alaselän yliojennusta yläselän jäykkyyden kustannuksella. Jos näihin asioihin kiinnitettäisiin jo jumppakoulussa huomiota, voitaisiin yli 12-vuotiaana turvallisin mielin harjoitella esim. vaativampia hyppyjä, kun voima-aspekti on jo aivan eri luokkaa. Maltti on valttia, kun esim. temppurataa rakennetaan, usein lyödään saliin kaikki mahdollinen arsenaali, mitä irtoaa. Tällöin harjoittelusta puuttuu punainen lanka, tavoite jota välinein, telinein ja tempuin pyritään saavuttamaan. Ohjaavatko/korjaavatko ohjaajat edes näillä temppupisteillä voimistelijoita? Ei harjoittelusta muuten ole tässä vaiheessa hyötyä. On myös varmistettava "molemminpuoleinen" harjoittelu oikea-vasen, eteen-taakse, sivulta sivulle. Teithän kärrynpyörän molemmilla puolilla, ponnistithan polvennostohypyn myös toisella jalalla jne. Venyttelyharjoitteita voi myös ripotella eri tunnin vaiheisiin ja rytmitellä vaikkapa jollakin lorulla, jotta toistoja ja pitoja tulisi riittävästi. Ihannetilanne on se, että voimistelijoilla on kunnon malli omasta ohjaajasta. Kun ohjaaja itse näyttää liikkeet puhtaasti, nostaa se huikeasti todennäköisyyttä, että myös ryhmäläiset omaksuvat puhtaan tekniikan. Tämän ikäiset pitävät monesti pienistä kotitehtävistäkin, joita kannattaa silloin tällöin hyödyntää.
10-12-vuotiailla ylläpitäisin edellisiä esim. lämmittelyissä ja ilmaisuharjoitteissa, mutta keskittyisin myös jo muutamiin isompiin hyppyihin, monipuolisiin tasapainoliikkeisiin (siis muutenkin kuin yhdellä jalalla seisten. Esim. lattiatasoa hyödyntäen, eri kehon pintoja ja-osia lattiaan painaen) ja siihen pehmeämpään ja jatkuvampaan/virtaavampaan vartalotekniikkaan perusliikkeiden osalta (ks. jumppakoulukansio). Nyt ohjaaja voisi alkaa miettimään, mitä tarkoittaa kun liikkeen loppuvaihe jo synnyttää seuraavan liikkeen, miten esim. vartalon aaltoliikkeestä saadaan sulava ja jatkuva kun sitä toistetaan. Miten voisin hengityksen ja mielikuvien avulla tukea voimistelijan venyvää, pehmeää liikettä? Venyminen muuten tarkoittaa tanssillisessa voimistelussa sitä, että se ikään kuin menee kehonosan "yli", jatkuu sormen päistä ja varpaista pitkälle ja katse usein tukee tätä: kohdistetaan katse sinne pitkälle pitkälle, jonne venyminen tulisi tapahtua. Venymistä ei koskaan tehdä jännityksen/jäykkyyden kustannuksella vaan pikemminkin vartalossa säilytetään tietty pehmeys (huomaan usein, että voimistelijat tätä venymistä harjoitellessaan jännittävät erityisesti hartiaseudun lukkoon tai jättävät viimeisen ojennuksen sormenpäistä tai varpaista tekemättä. Tällöin liike ei ole jatkuva, vaan jää kesken). Kiinnittäisin lisäksi entistä enemmän huomiota musiikin/rytmin ja liikkesukujen yhdistämiseen sarjoiksi sekä liike-etenemiseen. Jos 7-9-vuotiaiden kohdalla liikesarjat voisivat enemmän keskittyä vaikkapa kahden eri hypähdyksen tai kahden eri tasapainoliikkeen sujuvaan yhdistämiseen, 10-12-vuotiaiden kohdalla lähtisin jo rohkeammin yhdistelemään vaikkapa kahteen vartaloliikkeeseen lisäksi yhden tasapainoliikkeen tai käsien liikkeen. Liike-etenemisellä tarkoitan esim. sellaisia harjoitteita jossa pyritään yhdellä kuperkeikalla/kärrynpyörällä/hypyllä etenemään vähintään tietyn matkan päähän, sillassa pysytään tietyn laskun ajan jne. tämä mahdollistaa ohjelmissakin paremmin esim. kuviosta toiseen siirtymisen vaikkapa kuperkeikalla tai tietyllä hyppelysarjalla (eikä aina vain juoksulla). Isompien hyppyjen kohdalla taas on harjoiteltava ensin erikseen vauhdinottoa, ponnistamista, hypyn muotoa ja alastuloa ennen kuin voi vaatia näiden yhdistämisen laadukasta suorittamista. Monipuolista liikkuvuustreeniä ei saisi unohtaa kausisuunnitelmaa tehdessä ja voimistelijoita tulisi kannustaa kotonakin venyttelemään ainakin muutamilla perusliikkuvuusliikkeillä.
Tässä vaiheessa on hyvä tunnustaa sellainen asia, ettei minulla itselläni ole tällä hetkellä jumppakouluryhmää, joten helppohan minun on sivusta huudella :P Siksi kannustankin teitä nyt kommentoimaan, olenko ihan hakoteillä, mitkä asiat te näette tärkeinä ja mielekkäinä ja voimmeko luoda jotain yhtenäistä perusvoimistelukriteeristöä tanssillisen voimistelun kannalta? Mitä siis voimistelijoiden tulisi osata ennen kuin siirtyvät varsinaiseen tanssillisen voimistelun lajiharjoitteluun?
Hyviä perusvoimisteluharjoitteita, hyvä Heli Suokko-Rajala! ideoita jumppakoulutunneille
Sitten mennään :) Vietin lauantaipäivän jumppakoululaisten kanssa, arvioiden alle 12-vuotiaiden esityksiä Asema-tapahtumassa. Siellä sain idean pohtia (jälleen kerran) hyvää perusvoimistelutaitoa. Tällä kertaa nimenomaan tanssillisen voimistelun näkökulmasta. Svolissa 3-12-vuotiaiden jumppakoulu on kaikkien lajiemme yhteinen perusvoimistelupohja, jossa luodaan edellytykset siirtyä varsinaiseen lajiharjoitteluun ja sen erityispiirteisiin. Taustaksi sen verran, että olen ollut 2000-luvun alussa valtakunnallisessa työryhmässä linjaamassa Svoli Jumppakoulua kokonaisuutena (paljon on tosin sen jälkeen muuttunut), olen myös toiminut 6 vuotta jumppakoulukouluttajana aloitteleville ohjaajille ja olin Pohjois-Suomen alueen ensimmäinen Arvikouluttaja eli Asema-tapahtuman arvioijien kouluttaja. Tätä taustaa vasten pohdin seuraavassa, mitkä ovat hyvän perusvoimistelutaidon elementtejä, millaiselta pohjalta on hyvä ponnistaa ja mitä tulisi jo osata kun siirrytään jumppakoulumaailmasta varsinaiseen lajiharjoitteluun noin 12-vuotiaana. Haluan tarkastella asiaa kerran viikossa harjoittelevan ryhmän kannalta. Perusvoimistelun tarkempia sisältöjä en ala luettelemaan, sillä pidän jumppakoulukansiota erittäin hyvänä pakettina ohjaajalle, josta löytyy monipuolisesti harjoitteita. Haasteena lienee vain se, kuinka ohjaajat oppisivat käyttämään kansiota missäkin ikä- ja taitovaiheessa oman ryhmänsä kannalta...
Kun mietin yhtä sanaa, joka voisi kuvata hyvää perusvoimisteluryhmää, mieleeni tulee "näpsäkkä". Sana tiivistää mielestäni ilahduttavia piirteitä a) ryhmän vartalonkannatus (ryhti) sekä jalkojen ja käsien ojennukset ovat kohdallaan (ei alle eikä yli) b) ryhmä on vartalonhallinnaltaan ketterä (tasojen vaihdot ja suuntien muutokset sujuvat vaivattomasti ja esim. kuperkeikka kierii kevyesti liikkuen) c) ryhmän jalkatekniikassa on säpäkkyyttä ja vauhtia sekä iälle luonteenomainen nopea rytmi, lisäksi ryhmä osaa hyödyntää liikkuessaan erilaisia hyppelyjä eli muutakin kuin juoksua ja kävelyä d) ryhmä osaa erottaa perusliikkeissä terävän ja pehmeän liikkeen toisistaan sekä jännityksen (venymisen) ja rentouden (sulamisen). Mitä tämä sitten tarkoittaa ohjaajan kannalta perustreenisuunnitelmaa laatiessaan?
Alle kouluikäisten tunneilla ruokkisin mahdollisimman paljon lasten omaa luonnollista liikkumista ja kokeilunhalua eri välinein, telinein, tempuin ja mielikuvaliikunnan keinoin. Tuntiin kannattaa toki sisällyttää lyhyt (5-10min) rauhallisempi voimistelutekniikan harjoittelu osiokin, jossa kehoa hahmotetaan ajatuksen kanssa: miltä tuntuu ojentaa ja koukistaa nilkkoja, miten vartalo jännitetään oikein pitkäksi ja miten se sulaa ihan rennoksi jne. Mielikuvat auttavat lapsia hahmottamaan miltä liikkeen pitäisi tuntua ja juuri tuo tunne omasta kropasta on olennaista. Tässä vaiheessa luodaan turvalliset ja innostavat edellytykset jumppaharrastukselle myöhempää taitoharjoittelua silmällä pitäen. Opetellaan ryhmässä toimimista, ohjeiden omaksumista ja koetaan ensimmäistä kertaa liikkeen mukanaan tuoma flow siis se ihana vauhdin hurma tai oivallus siitä, miten oma kroppa saadaan liikkumaan kaikenlaisilla kummallisillakin tavoilla :) Jos ohjaaja huomaa valtaosan tuntia pitäessään istuttavansa tai kieltävänsä lapsia tekemästä asioita tai lapset seisovat enimmäkseen jonottamassa omaa vuoroaan, saa katsoa peiliin ja miettiä miten tunnista saisi liikkumiseen kannustavan.
7-9-vuotiaiden kohdalla painopisteen pitäisin nopeusvoiman, ketteryyden ja liikkuvuuden harjoittamisessa. Tunnin kulusta valtaosan pitäisi siis keskittyä nopeisiin hyppelyihin (joita muuten jumppakoulukansiossa on aivan liian vähän edustettuna), reaktioharjoitteisiin, perusakrobatiaan (kuperkeikkoihin, kierimiseen, pyörimiseen, siltaan, kärrynpyörään ja parikontaktiharjoitteisiin) sekä venytyksiin. Vartalotekniikkaa en toki kokonaan unohtaisi, mutta virtaavaan pehmeään tekniikkaan keskittyisin vasta hiukan myöhemmin, säpäkän ja ojennetun liikepohjan sen sijaan hoitaisin ensin jollakin tavalla kuntoon. Tunnin kokonaisvaikutelman pitäisi olla vauhdikas, taitoharjoittelua piilotetaan leikkeihin, temppuratoihin ja leikkimielisiin kontaktiharjoitteisiin sekä tehdään lyhyitä sarjoja eri rytmeihin ja musiikkeihin. Yksittäisille liikkeille tarvitaan paljon toistoja, siksi ohjaajan on tehtävä selkeitä valintoja kauden aikana harjoiteltavista asioista ja laittaa mielikuvituksensa ja luovuutensa peliin. Miten kaikilla eri tavoilla esim. polvennostohyppelyä voitaisiin harjoitella. Ohjaajan kannattaa vaatia voimistelijoilta laadukasta tekemistä ja ohjaajan on uskallettava korjata myös koskettamalla voimistelijaa. Pidetään siis mielessä, että voimistelijan on olennaista oppia miltä terveellisen, puhtaan liikkeen tulisi kropassa tuntua ja toisaalta ohjaajan tulee oppia näkemään, miltä terveellinen, puhdas suoritus näyttää. Poisoppiminen on työlästä, joten mitä aikaisemmassa vaiheessa keskitytään määrän sijasta laatuun, sen helpompaa meillä ohjaajilla on sitten yli 12-vuotiaiden kohdalla. Nykypäivänä näkee esim. aivan liikaa yli 12-vuotiaiden kohdalla jalkojen sisäkiertoja ja alaselän yliojennusta yläselän jäykkyyden kustannuksella. Jos näihin asioihin kiinnitettäisiin jo jumppakoulussa huomiota, voitaisiin yli 12-vuotiaana turvallisin mielin harjoitella esim. vaativampia hyppyjä, kun voima-aspekti on jo aivan eri luokkaa. Maltti on valttia, kun esim. temppurataa rakennetaan, usein lyödään saliin kaikki mahdollinen arsenaali, mitä irtoaa. Tällöin harjoittelusta puuttuu punainen lanka, tavoite jota välinein, telinein ja tempuin pyritään saavuttamaan. Ohjaavatko/korjaavatko ohjaajat edes näillä temppupisteillä voimistelijoita? Ei harjoittelusta muuten ole tässä vaiheessa hyötyä. On myös varmistettava "molemminpuoleinen" harjoittelu oikea-vasen, eteen-taakse, sivulta sivulle. Teithän kärrynpyörän molemmilla puolilla, ponnistithan polvennostohypyn myös toisella jalalla jne. Venyttelyharjoitteita voi myös ripotella eri tunnin vaiheisiin ja rytmitellä vaikkapa jollakin lorulla, jotta toistoja ja pitoja tulisi riittävästi. Ihannetilanne on se, että voimistelijoilla on kunnon malli omasta ohjaajasta. Kun ohjaaja itse näyttää liikkeet puhtaasti, nostaa se huikeasti todennäköisyyttä, että myös ryhmäläiset omaksuvat puhtaan tekniikan. Tämän ikäiset pitävät monesti pienistä kotitehtävistäkin, joita kannattaa silloin tällöin hyödyntää.
10-12-vuotiailla ylläpitäisin edellisiä esim. lämmittelyissä ja ilmaisuharjoitteissa, mutta keskittyisin myös jo muutamiin isompiin hyppyihin, monipuolisiin tasapainoliikkeisiin (siis muutenkin kuin yhdellä jalalla seisten. Esim. lattiatasoa hyödyntäen, eri kehon pintoja ja-osia lattiaan painaen) ja siihen pehmeämpään ja jatkuvampaan/virtaavampaan vartalotekniikkaan perusliikkeiden osalta (ks. jumppakoulukansio). Nyt ohjaaja voisi alkaa miettimään, mitä tarkoittaa kun liikkeen loppuvaihe jo synnyttää seuraavan liikkeen, miten esim. vartalon aaltoliikkeestä saadaan sulava ja jatkuva kun sitä toistetaan. Miten voisin hengityksen ja mielikuvien avulla tukea voimistelijan venyvää, pehmeää liikettä? Venyminen muuten tarkoittaa tanssillisessa voimistelussa sitä, että se ikään kuin menee kehonosan "yli", jatkuu sormen päistä ja varpaista pitkälle ja katse usein tukee tätä: kohdistetaan katse sinne pitkälle pitkälle, jonne venyminen tulisi tapahtua. Venymistä ei koskaan tehdä jännityksen/jäykkyyden kustannuksella vaan pikemminkin vartalossa säilytetään tietty pehmeys (huomaan usein, että voimistelijat tätä venymistä harjoitellessaan jännittävät erityisesti hartiaseudun lukkoon tai jättävät viimeisen ojennuksen sormenpäistä tai varpaista tekemättä. Tällöin liike ei ole jatkuva, vaan jää kesken). Kiinnittäisin lisäksi entistä enemmän huomiota musiikin/rytmin ja liikkesukujen yhdistämiseen sarjoiksi sekä liike-etenemiseen. Jos 7-9-vuotiaiden kohdalla liikesarjat voisivat enemmän keskittyä vaikkapa kahden eri hypähdyksen tai kahden eri tasapainoliikkeen sujuvaan yhdistämiseen, 10-12-vuotiaiden kohdalla lähtisin jo rohkeammin yhdistelemään vaikkapa kahteen vartaloliikkeeseen lisäksi yhden tasapainoliikkeen tai käsien liikkeen. Liike-etenemisellä tarkoitan esim. sellaisia harjoitteita jossa pyritään yhdellä kuperkeikalla/kärrynpyörällä/hypyllä etenemään vähintään tietyn matkan päähän, sillassa pysytään tietyn laskun ajan jne. tämä mahdollistaa ohjelmissakin paremmin esim. kuviosta toiseen siirtymisen vaikkapa kuperkeikalla tai tietyllä hyppelysarjalla (eikä aina vain juoksulla). Isompien hyppyjen kohdalla taas on harjoiteltava ensin erikseen vauhdinottoa, ponnistamista, hypyn muotoa ja alastuloa ennen kuin voi vaatia näiden yhdistämisen laadukasta suorittamista. Monipuolista liikkuvuustreeniä ei saisi unohtaa kausisuunnitelmaa tehdessä ja voimistelijoita tulisi kannustaa kotonakin venyttelemään ainakin muutamilla perusliikkuvuusliikkeillä.
Tässä vaiheessa on hyvä tunnustaa sellainen asia, ettei minulla itselläni ole tällä hetkellä jumppakouluryhmää, joten helppohan minun on sivusta huudella :P Siksi kannustankin teitä nyt kommentoimaan, olenko ihan hakoteillä, mitkä asiat te näette tärkeinä ja mielekkäinä ja voimmeko luoda jotain yhtenäistä perusvoimistelukriteeristöä tanssillisen voimistelun kannalta? Mitä siis voimistelijoiden tulisi osata ennen kuin siirtyvät varsinaiseen tanssillisen voimistelun lajiharjoitteluun?
Hyviä perusvoimisteluharjoitteita, hyvä Heli Suokko-Rajala! ideoita jumppakoulutunneille
perjantai 6. toukokuuta 2011
Blogi tanssillisesta voimistelusta - taustaa ja tavoitteita
Tämä blogi käsittelee tanssillisen voimistelun maailmaa. Olen jo pidemmän aikaa kaivannut lajille enemmän tunnettuutta, koulutusta ja verkostoitumista. Hurskas toiveeni olisi, että tämä blogi voisi omalta osaltaan edistää näitä toimimalla avoimena keskusteluareenana ja "kohtaamispaikkana" valmentajille, ohjaajille, voimistelijoille, tuomareille ja muuten vain lajista kiinnostuneille. Tämän blogin esikuvia ovat Minna Huuskosen Koonto koonto.blogspot.com ja Lotan Jumppajuttuja jumppajuttuja.blogspot.com , joita olen itse seurannut.
Asiantuntijana en ole maan ykkösnimiä, mutta lajin parissa monella tasolla toimineena, koen omaavani jotain "painavaa sanaa", jotta voin hypätä tällaisiin isoihin saappaisiin vetämään keskustelua :) palkista Tietoa minusta voi lukea omasta taustastani ja matkan varrella asioita voi valjeta lisääkin. Tarkoituksenani on käsitellä eri aihealueita esim. tanssillisen voimistelun tekniikan hahmottamista ja vertailua muihin lajeihin, musiikin käyttöä, koreografisia koukeroita ja haasteita, treeniohjelmien jakamista, tapahtumien fiiistelyä jne. Pyrin olemaan sekä täsmällinen tarkkailija, hurmioitunut hehkuttaja että kokonaisuuksia maalaileva kyseenalaistajakin. Samalla itse inspiroidun, hahmotan ja sisäistän lajiani paremmin. Haastan kanssakeskustelijat kirjautumaan sisään, jotta on helpompi seurata kuka kommentoi mitäkin, mutta toki voi kommentoida myös anonyymina.
Lukijat saavat mielellään esittää toiveita keskusteltavista asioista ja aina se ei tarvitse koskea vahvasti tanssillista voimistelua, sillä eri lajien kanssa yhteistyötä tehneenä tiedän, että voisimme oppia vaikka kuinka paljon toisiltamme.
Tämä olkoon avausraita, innolla odotan seuraavia! Sana on vapaa!
Asiantuntijana en ole maan ykkösnimiä, mutta lajin parissa monella tasolla toimineena, koen omaavani jotain "painavaa sanaa", jotta voin hypätä tällaisiin isoihin saappaisiin vetämään keskustelua :) palkista Tietoa minusta voi lukea omasta taustastani ja matkan varrella asioita voi valjeta lisääkin. Tarkoituksenani on käsitellä eri aihealueita esim. tanssillisen voimistelun tekniikan hahmottamista ja vertailua muihin lajeihin, musiikin käyttöä, koreografisia koukeroita ja haasteita, treeniohjelmien jakamista, tapahtumien fiiistelyä jne. Pyrin olemaan sekä täsmällinen tarkkailija, hurmioitunut hehkuttaja että kokonaisuuksia maalaileva kyseenalaistajakin. Samalla itse inspiroidun, hahmotan ja sisäistän lajiani paremmin. Haastan kanssakeskustelijat kirjautumaan sisään, jotta on helpompi seurata kuka kommentoi mitäkin, mutta toki voi kommentoida myös anonyymina.
Lukijat saavat mielellään esittää toiveita keskusteltavista asioista ja aina se ei tarvitse koskea vahvasti tanssillista voimistelua, sillä eri lajien kanssa yhteistyötä tehneenä tiedän, että voisimme oppia vaikka kuinka paljon toisiltamme.
Tämä olkoon avausraita, innolla odotan seuraavia! Sana on vapaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)