Vellovasta visiosta valmiiksi versioksi

Toukokuu. Mikä helpotus, mikä haikeus. Kaksi omaa ISOA koreografia- ja ohjelmantekoprosessia ovat loppusuoralla huipentuen seuran kevätnäytökseen ja Your Move -tapahtuman Show-kisoihin Helsinkiin. Erityisesti tänä lukuvuonna toukokuu tarkoittaa myös erään henkilökohtaisen ajanjakson cloussausta, näitä kahta ohjelmaani en ihan helposti unohda :)

Koreografia ja ohjelman tekeminen blogin teemana on laaja, etenkin tanssillisessa voimistelussa, jossa luovuudelle ei juuri aseteta rajoja eikä ohjelmaa tarvitse kahlita "pakollisiin elementteihin". Palaan tähän teemaan jatkossa eri näkökulmista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn idean ja vision toteuttamisprosessin pohtimiseen. Erityisesti siihen, kuinka yksittäisen koreografin subjektiivinen idea rakennetaan ryhmän (ja ohjauksen) kautta jokseenkin valmiiksi livetuotokseksi yleisön silmien eteen.

Lajillemme on ominaista tuottaa idean, liikkeen ja musiikin yhteenkietoutunut visuaalinen elämys. Tuo elämys on kolmiulotteinen ja suhteessa paitsi koreografiin, ohjaajaan, voimistelijaan ja katsojaan myös tilaan, aikaan ja paikkaan. Elämys on samaan aikaan jotain subjektiivista ja jotain jaettua. Se on antamista ja saamista. Se on koreografina rohkeutta seistä vision takana ja ohjaajana taitoa käsitellä ihmisiä sen edessä. Ja juuri tämä, tekee hommasta niin haastavan ja niin kiehtovan.

Kokemukseni mukaan inspiraatio, innostus, ja idea voi iskeä mistä, missä ja milloin vain. Kun pitää aistit avoimena ja tuntosarvet herkkinä, oivalluksia kyllä tulee, kun sen aika on. Joskus jopa tuntuu, että jokin idea suorastaan "vaatii tulla toteututetuksi". Harmillista kyllä mielessä vellovat visiot harvoin ovat sellaisinaan toteuttamiskelpoisia, jotkut niistä deletoidaan välittömästi, jotkut laitetaan odottamaan toista hetkeä ja loput puoleensa vetävätkin vaativat makustelua.Voi sitä riivaavaa makustelun tunnetta :) musiikki ja/tai visio pyörii mielessä taukoamatta: autoa ajaessa, tiskatessa, imuroidessa, lenkillä jopa lasta nukuttaessa...Eikä riitä, että koreografi ja ohjaaja (usein sama ihminen) on makustellut ideaa ja luonut vision/hahmotelman, se pitää vielä "myydä" esittäjille/tulkitsijoille ja lopulta ohjauksen kautta muokata sellaiseen muotoon, että myös yleisö "ostaa" sen. Helppoa? Ei niinkään.

On hyväksyttävä, että ohjelma on työstämistä, luova prosessi ja jokainen siihen suhteessaoleva luo oman tulkintansa. Itse en ainakaan ole koskaan onnistunut olohuoneeni lattialla kehittämään ohjelmaa liike liikkeeltä ja kuvio kuviolta täsmälleen sellaiseksi, ettei niitä olisi ryhmän kanssa salilla tarvinnut muuttaa. En ole myöskään koskaan onnistunut luomaan jalostumatonta visiota eläytymisestä ja ilmaisusta, esittämisestä. Itse asiassa, kun nyt mietin, haastavinta koko prosessissa ei sittenkään ole ne ruutupaperiluonnokset ja päänsisäiset vellomiset, vaan juuri se, kuinka ne herätetään ryhmän/tulkitsijoiden kautta eloon ja yleisön eteen. Tässä kohtaa ratkaisevaa ei enää ole pelkkä koreografia vaan taidokas ohjaus. Vanha sanonta pätee edelleen: täytyy palaa sytyttääkseen muut. Ohjaajana on oltava vahva. On nähtävä jotain, mikä on tässä hetkessä kaukana, mutta saavutettavissa ko. ryhmän resurssit huomioon ottaen. Ohjaajan on uskottava visioon, luotettava siihen, että se aikaa myöden saavutetaan ja kannustettava ryhmää silloinkin, kun ryhmäläiset itse vaipuvat epätoivoon. Ohjaaja on se, joka nostaa ohjelman sielun näkyväksi. Pelkät sanat ja "käskyttäminen" ei useinkaan riitä, tarvitaan käsillä puhumista, ääniefektejä, mielikuvia ja kropalla alleviiivaamista, mitä ihmeellisempiä "ravisteluja". Esittäjien/vision tulkitsijoiden on puolestaan heittäydyttävä, muuntauduttuva ja uskallettava poistua mukavuusalueelta. Meistä jokainen tässä prosessissa osallisena ollut tietää, ettei ohjelman synnyttäminen todellakaan ole virtaviivaista. Kuitenkin mitä paremmin ohjaaja oman ryhmänsä tuntee (ja mitä paremmin voimistelijat oman ohjaajansa vinkeet tuntevat), sen hedelmällisempää prosessi yleensä on ja sen paremmin onnistutaan koskettamaan lopulta myös katsojaa.

Jos ohjelman teko on prosessi, uskon jopa, että mitä taitavammaksi koreografina ja ohjaajana kehittyy, sen hitaammaksi koko prosessi ideasta tuotokseksi käy. Aivan niin. Itse asiassa alkaa tiedostaa, että koreografia/ohjelma ei ole koskaan valmis. Aina löytyisi muokattavaa, parastamista. Ja todentotta, aikaa myöden, ohjelma paranee. Oletteko huomanneet? Mistä siis olemme omaksuneet tavan suoltaa ulos niin paljon "kertakäyttökamaa"? Emmekö voisi antaa prosessille tilaa ja aikaa kehittyä? Eikö ohjelmia voisi vaikeuttaa, tuunata ja esittää useita kertoja? Ei se ole koreografin/ohjaajan laiskuutta tai ideaköyhyyttä (kuten itse vielä 10 vuotta sitten ajattelin), sillä valmiimmillaankin ohjelmat ovat vain versioita ja tulkintoja, mutta ne kasvavat ja kypsyvät ajan myötä. Toki jossakin vaiheessa tulee kyllästyminen ja on laitettava piste, mutta sääli, jos ohjelmia esitetään vain 1-2 kertaa. Mielestäni koreografi voisi ottaa tavoitteekseen, että ohjelmat kestäisivät aikaa. Monen vuoden jälkeenkin ne voisi kaivaa arkistosta ja alkaa taas makustella.

Palatakseni alussa mainitsemiini kahteen omaan ohjelmaprosessiini, tärinä ja odotus niiden huipentumisesta on jo päällä. Terrakotan ohjelma on nimeltään Levoton

kuva: Minna Kouri


ja Karmiinin Välitila.

Kuva: Minna Kouri


Mainittakoon, että Välitilan olen tuunannut omasta koreografiastani noin 10 vuoden takaa.