Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja sivuopintoinani tein aikanaan psykologian aineopinnot. Aineopintojen lopputyöni oli nimeltään Tunneälykkääksi valmentajaksi - näkökulmia valmentajan persoonan ja toimintatapojen merkityksestä joukkueurheilussa. Mielestäni tämä aihe on aina ajankohtainen olipa kyse kilpaurheilusta tai "harrastus"toiminnasta ja päätin siksi hieman referoida työni näkökulmia tähän blogitekstiin. Huomautan heti alkuun, että vaikka pohjaan tekstini psykologian opintoihini, tämä blogiteksti ei ole tieteellisesti relevantti. :) Aluksi valotan hieman taustaa tunneäly-käsitteelle tunnetuimman teoreetikon Daniel Golemanin kautta. Lisäksi tarkastelen lyhyesti muutamia valmennustoiminnan lähtökohtia. Lopuksi pohdin, mitä tunneälyn ja valmentamisen yhdistäminen voisi käytännössä tarkoittaa.
Goleman toi tunneäly-käsitteen julkiseen keskusteluun 1990-luvun puolivälissä, jonka jälkeen siitä kiinnostuttiin erityisesti johtamiskulttuurien näkökulmasta. Golemanin mukaan tunneäly on kykyä tunnistaa tunteiden merkitystä ja käyttää näitä tietoja hyväksi ongelmanratkaisussa. Mielestäni viisi keskeisintä tunneälyn komponenttia Golemanin teoriassa ovat itsetuntemus, empatia, itsehillintä, vuorovaikutustaidot ja optimismi. Itsetuntemuksen avulla tarkkailemme ja tutkimme jatkuvasti omia kokemuksiamme suhteessa ympäristöön. Empatia kehittyy vähitellen erilaisissa vuorovaikutussuhteissa: kun opimme tunnistamaan omia tunteitamme, voimme tunnistaa myös toisten tunteita. Itsensä hillitseminen, kyky vastustaa tunnemyrskyjä, on puolestaan välttämätön taito sosiaalisissa tilanteissa. On opittava vaientamaan omaa kiukkuaan, pelkojaan ja impulssejaan. Vuorovaikutustaidoista syntyy ihmisen miellyttävyys, sosiaalinen menestys ja karisma. Optimismi taas tarkoittaa vahvaa uskoa siihen, että asiat järjestyvät pettymyksistä ja takaiskuista huolimatta ja on siksi kytköksissä itseluottamukseen: omaan kykyyn hallita elämän tapahtumia ja voittaa vaikeudet niiden ilmaantuessa.
Valmennussuhde on luonteeltaan valtasuhde. Siinä valmentajalla on yleensä enemmän valtaa vaikuttaa urheilijaan kuin urheilijalla valmentajaan. Vallalla ei sinänsä tarvitse olla negatiivinen kaiku (käskytys, huutaminen), vaan se luo tiettyä järjestystä ja turvallisuutta. Valmentajan rooli on kahtalainen: hänen on kaiken aikaa kyettävä johtamaan muiden lisäksi myös itseään. Hän opettaa omalla toiminnallaan hyväksymistä tai hylkäämistä, tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jyri Puhakainen soveltaa väitöskirjassaan Kohti ihmisen valmentamista (1995) Lauri Rauhalan holistista ihmiskäsitystä urheiluvalmennukseen. Puhakainen peräänkuuluttaa valmennusmetodia, jossa urheilijaa käsiteltäisiin ensisijaisesti kokonaisvaltaisena yksilönä ja vasta toissijaisesti urheilullisten tavoitteiden toteuttajana. Puhakaisen mukaan urheilija joutuu jatkuvasti tekemään valintoja: arvioimaan tekojaan, vastaamaan toimistaan ja asettamaan erilaisia päämääriä yhtäältä omasta kehostaan ja toisaalta elämäntilanteestaan käsin. Tämä siis tarkoittaa sitä, että valmentajan on puolestaan otettava huomioon urheilijan fyysiset ja henkiset resurssit ja toisaalta se historiallinen kokonaisuus, jota urheilija "mukanaan kantaa". Urheilijan tajuntaan ei voi "panna tai ottaa pois mitään", vaan kaiken pitää tapahtua hänen omista lähtökohdistaan. Oppiminenkin tapahtuu siten aina kerroksittain, jonkin perustan päälle.
Kiinnostukseni tunneälykkään valmentamisen etsimiseen lähti omista kokemuksistani: olen kokenut joukkuelajin riemun hetket ja sudenkuopat sekä voimistelijana että valmentajana. Puhakainen on väitöskirjassaan todennut, että tunnekokemukset ovat urheilussa ja valmennuksessa tärkein urheilijan maailmaan suhteutumisen muoto. Juuri nuo tunnekokemukset/elämykset saavat urheilijan vuodesta toiseen harjoittelemaan, kilpailemaan ja "rakastamaan lajiaan". Tähän urheilijan tunnemaailmaan valmentaja vaikuttaa omalla toiminnallaan. Mitä siis voisi olla tunneälykäs valmentaminen?
Lähtökohtana on itsetuntemus, omien tavoitteiden ja motiivien selvittäminen: miksi valmennan ja mitä haluan sen kautta saavuttaa? Mitä jo osaan ja kuinka itseäni kehittäisin? Mikä on oma valmennusmetodini?Koska valmentaja on ennen kaikkea urheilijan auttaja, on tärkeää kohdata urheilija empaattisesti iloineen, suruineen, arvostuksineen, odotuksineen, toiveineen ja pelkoineen. Ei tosin riitä, että valmentaja kohtaa vain yksilöt, hänen on myös pyrittävä sovittamaan nämä koko joukkueen yhteiseksi valmennustoiminnan lähtökohdaksi. Valmentajan itsehillintään taas kuuluu oman kunnianhimon suhteuttaminen urheilijan taitoihin ja kykyyn vastaanottaa opetusta. Itsehillintä sisältää lisäksi oppimisilmapiiriin vaikuttamisen: valmentajan mielialat, ilmeet ja eleet vaikuttavat joko positiivisesti tai negatiivisesti treenitilanteeseen.
Valmentajan vuorovaikutustaidot ovat ratkaiseva osa valmennustoimintaa. Kommunikaatio on taito- ei voimalaji. Valmentajan on jatkuvasti tulkittava sosiaalisia tilanteita ja reagoitava joskus nopeastikin esim. erilaisten konfliktien välttämiseksi. Valmentajan vuorovaikutustaitoja edustavat myös innostaminen, motivointi ja oikeanlainen kritiikki. Optimismi puolestaan tarkoittaa uskoa omiin ja joukkueen kykyihin yhteisesti asetettujen tavoitteiden suunnassa. Kun valmentaja luo joukkueeseensa positiivisen hengen, voi jokainen urheilija myös nauttia omasta suorituksestaan.
Tunteet ovat urheilussa merkittävässä asemassa; tunteilla on ihmisiä sitova tai erottava voima. Usein puhutaan vahvasta tai heikosta joukkuehengestä. Näivettynyt joukkuehenki on merkki siitä, että mikään joukkueen yhteisessä olemassaolossa ei ole sen jäseniä onnellistavaa tai rikastavaa. Vahva joukkuehenki taas kertoo siitä, että joukkue kokee "alkukantaista" yhteenkuuluvuutta, jossa on läsnä jotain perusinhimillistä. Joukkue antaa jäsenilleen turvaa ja uskoa siihen, että ihmisten välisissä suhteissa ja niiden avulla voi toteuttaa myös omia unelmia. Kaikkeen tähän valmentaja mielestäni pyrkii vaikuttamaan oman tunneälynsä avulla ennakoiden, tulkiten, reagoiden ja joustaen. Jos valmentajan tunneäly halutaan mieltää niin sanottuna taktisena taitona, voidaan se yksinkertaisesti tiivistää seuraavalla tavalla: Kun käyttää tuntosarvia, ei tarvitse sarvia.
Kuten edellä olen tuonut ilmi, valmentajan rooli on erittäin haasteellinen ja vastuullinen. Se on ainaista tasapainottelua omien, urheilijoiden ja toimintaympäristön näkemysten välillä sekä synteesien luomista näiden (joskus ristiriitaistenkin) tahojen välille. Se on samalla myös toimimista urheilun ja liikunnan arvojen, normien ja eettisten kysymysten kanssa. Ehdinkö valmentajana kohdata joukkueeni jäseniä? Olenko aidosti kysynyt, mitä heille kuuluu?
Koska blogitekstini on valmentajanäkökulma, en juuri ole käsitellyt tunneälykästä valmennusta urheilijoiden kannalta. Tarvitsevatko urheilijat tunneälyä valmentajansa ja joukkueensa suhteen? Saako valmentajalla olla koskaan huono päivä? Kokemukseni mukaan valmentajakin on vain ihminen ja siten "huonot päivätkin" ovat osa inhimillisyyttä. Olen myös sitä mieltä, että joukkueessa urheilevat yksilöt tarvitsevat väistämättä tunneälyä joukkuettaan kohtaan. Urheilijoiden on ajoittain hyvä pohtia omaa harrastustaan itsetuntemuksen, empatian, itsehillinnän, vuorovaikutustaitojen ja optimismin kannalta. Vain siten urheilija voi saavuttaa tavoitteitaan ja kokea elämyksiä joukkueessa.
Kuten urheilija, myös valmentaja rakastaa lajiaan, etenkin kun kyse on meistä vapaaehtoistyönämme valmennustoimintaa harjoittavista. Tällöin omaan valmennustoimintaan liittyy vahvasti itsensä toteuttaminen, tunnesiteet, intohimot ja unelmat. Vapaaehtoisvalmennus pohjautuu mielestäni juuri näihin "itsekkäisiin" syihin. Jos emme urheilijoiden hyvinvoinnin ohella huolehdi myös valmentajien hyvinvoinnista ja ruoki heidän unelmiaan, miten saamme uuden sukupolven innostumaan tästä kaikesta.
Näin lukuvuoden lopussa olen arvioinut omaa ja joukkueideni toimintaa ja kokenut uudelleen koko tunneskaalan: milloin oln huvittuneena nauranut koomisille tilanteille, milloin ylpeänä kokenut onnistumisen elämyksiä ja milloin taas kauhistellut kaikkia niitä virheitä, joita olen kasapäin matkan varrella tehnyt. Huhuh! Tärkeintä kai on kuitenkin ollut asioiden nostaminen omaan tietoisuuteen ja pohdinta siitä, mitä tästä kaikesta olen oppinut ja mihin suuntaan kompassi käännetään seuraavaksi.
Erityiskiitokseni esitän omille joukkueilleni Terrakotalle ja Karmiinille, jotka vuosien varrella ovat mahdollistaneet minulle rakkaan lajini harrastamisen ja opettaneet minua valmentajana enemmän kuin arvaavatkaan. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti