(H)ajatelmia joukkuevoimistelun ja tanssillisen voimistelun eroista

Tiedän joutuvani tulilinjalle tarttuessani tähän aiheeseen, mutta olen uhkarohkea :) Olen nyt kriittinen, varoitus siis herkkiksille. Tiedän myös, että tässä maassa olisi monta gurumpaa tyyppiä tekemään tätä pohdintaa mm. Marita Haapasalo, Hannele Ahlqvist, Maria Kallioniemi, Laura Nihti ym...mutta koska tätä aihetta on minulta useampaan otteeseen toivottu ja olen myös siellä joukkuevoimistelun puolella toiminut, anti mennä.

Monen kiinnostus tähän teemaan johtunee joukkuevoimistelun ja tanssillisen voimistelun  samoista juurista, suomalaisesta naisvoimistelusta. Ristiriitaiseksi tämän tekee se, että molemmissa suuntauksissa periaatteessa korostetaan samoja asioita mm. keskustaliikuntatekniikkaa, virtaavuutta ja hyödynnetään paljon samaa liikemateriaalia, mutta "kaikkihan" sen näkee ohjelmia katsomalla, että eri lajeista on kyse. Harmillista näin nykyisenä tanssillisen voimistelun harrastajana on kuitenkin se, että tällä hetkellä tanssillisen voimistelun kehittämiseen ei näytetä panostettavan edes neljäsosaa niin paljon kuin joukkuevoimisteluun. Organisoitua säännöllistä tapahtuma- ja leirijärjestelmää ei ole, tuomari- ja arviointikoulutus laahaa sekä arviointiosaaminen on kiusallisen epämääräistä ja epätasalaatuista valtakunnallisella tasolla. Tanssillisen voimistelun tuomariksi näyttäisi joskus riittävän se, että toimii joukkuevoimisteluvalmentajana ja on joskus tanssinut. Jep jep, jv:ssa on käytävä jos jonkintasoista tuomarikoulutusta ja koetta ennen kuin saa toimia missäkin sarjassa ja milläkin tasolla tuomarina. Tanssillisen voimistelun kisoissa taas näyttäisi joskus pärjäävän sillä, että jalka nousee korvaan, tehdään muutama aaltoliike ja hyppysarja (niin ja on ne mekot päällä). Jep jep, helppoa jäähdyttelyä puolinaisella liekillä. Tanssillisen voimistelun koreografia- ja tekniikkakoulutusta on jonkin verran saatavana, mutta yhteistuumin sen levittämiseen ei ryhdytä. Pohditaanko tarpeeksi, miten koulutuksista saisi vetovoimaisempia ja tyylisuuntaudelle tunnettuutta, onko promolle resursseja?

Tätä pohdintaa olisi hyvä tehdä laajalla areenalla, sillä se auttaisi harrastajia löytämään molempien suuntauksien ominaispiirteitä, tätä kautta pohdinta antaisi vihdoin tanssillisille voimistelulle sen ansaitseman arvostuksen omana suuntauksenaan ja kehittämiskohteenaan. Näin etenkin kipailuissa tuomarilinja selkiytyisi ja koreografit tietäisivät paremmin minkätyyppinen tekniikka kuuluu kuhunkin suuntaukseen. Harrastajien näkökulmasta tanssillinen voimistelu saisi myös vähitellen oman statuksen ja oppiaineksen, tekniikassa olisi siis oikeasti jotain, mitä tulisi hallita, harjoitella ja tavoitella (ja se olisi juuri sitä yli satavuotista naisvoimistelun perinnettä, joka jatkuisi uudessa muodossa 2000-luvulla, jo historiakin velvoittaa ;)). Uskoisin, että harrastajia tyylisuuntauksen pariin saataisiin enemmän, kun tunnettuus vain lisääntyisi. Tämä on oikeasti aivan ihana tavoitteellinen ja moniulotteinen harrastus ja treenikulttuuri onnellistaa! Itse näytetunteja pitäneenä, monet uudet ihmiset ovat tulleet kysymään, missä tätä voisi harrastaa. Ilosanoman levittäjiä tarvittaisiin vain nyt paljon enemmän, milloin ja missä me kaikki yhdessä kokoonnuttais ja lyötäs viisaat päämme yhteen. Unohdettais mahdollinen naapurikateus, suhtauduttais kehittämiseen intohimoisesti, uteliaasti tutkien, päämäärätietoisesti, tulevaisuussuuntautuneisesti :) Järkätäänkö vihdoin oikea kohtaaminen ja varataan siihen aikaa? Olen mukana!

Sitten varsinaiseen asiaan. Inspiraation postaukseeni sain seuraamalla parin viikon sisällä kahdet joukkuevoimistelukisat: alueellisen välinekisan Oulussa ja TUL.n valtakunnallisen välinekisan Haukiputaalla. Pidän "analyysini" yleisellä tasolla, jolloin väkisinkin joudun oikomaan ja jonkun verran streotypioimaankin kumpaakin tyylilajia. Lisäksi huomautan, että tanssillisen voimistelun sisällä ei oikeastaan ole yhtenäistä näkemystä, joten tuntuu vaikealta asettaa vertailukohde joukkuevoimistelulle...siksi joudun haarukoimaan jonkinlaisen keskitien ja perustamaan pohdintani pääasiassa omaan kokemukseeni ja siihen, miten minua on opetettu ja miten itse opetan :)

Postauksessa käytän lyhenteitä tanvo=tanssillinen voimistelu ja jv=joukkuevoimistelu.

Tekniikka

Yksittäisten vartaloliikkeiden suorittamisessa on selvä ero! Minä olen tanvossa oppinut, että esim. koontoon ja pystyrentouteen mennään vähitellen ja itse asiassa koonto ja pystyrentous ovat liikkeinä ohimeneviä (en tarkoita välttämättä etenemistä hitaasti, mutta impulssi tapahtuu lantiosta ja keskivartalosta ja muu kroppa reagoi heijastellen tähän liikkeeseen) liikkeestä "poistutaan" rullailen synnyttäen jo seuraava liike. Jv:ssa ilmeisesti vaikeusosat saa hyväksytysti menemällä valmiiksi sellaiseen "könötysasentoon, joka ei niinkään ole lantion käännön heijaste vaan yläselän pyöristys" nimittäin tällaisia koontoja näin paljon kisoissa.

Pystyrentouden hallittu laukeaminen, jousto- ja rullaava venymisvaihe uupuu useilta jv-joukkueilta ja silloin liike näyttää lähinnä töksähtävältä putomiselta huonoon ryhtiin ja tämän jälkeen ojennukselta ylös. Tanvossa nämä liikkeet siis suoritetaan virraten ja yleensä ei niinkään yksittäsinä liikkeinä vaan ohimenevästi liikesarjassa. Mikäs se vartalonvauhtiheiton pään mossaus jv:n puolella on? Järjestyksessä kaikki joukkueet näyttävät alleviivaavan "rentousvaihetta" sellaisella pään ketkuttamisella, vaikka käsittääkseni rentous pitäisi olla heijaste siitä, että vartalonvauhtiheitossa ylävartalo heilautetaan laukaisten ja lantiossa tapahtuu koonto ja jälleen pää ja kädet ovat vain heijastetta???

Ryhti ja kannatus on jv:n puolella usein korostettu leuan nosto, itsevarmuus, ylväys mutta rintaranka jää yllättäen hieman pyöreäksi tai jäykäksi. Tanvon puolella taitavat joukkueet venyvät kannatuksessa keskivartalosta heijastaen sen pään asentoon asti, mutta valitettavan monessa joukkueessa on huonoja ryhtejä, sellaista voimattomuutta, vaatimattomuutta. Virtaavuus on asia, joka näyttää jakavan kansaa. Ei sitä kyllä sellaisena virtaavuutena enää jv:n puolella näy mihin minä olen oppinut, ennemminkin "virtaavuus" on liikkeiden peräkkäin toteuttamista nopeasti, silloin syntyy illuusio katkeamattomasta liikesarjasta. Ei taida "perinteisellä" virtaavuudella niitä pisteitä saadakaan, sen olen pistänyt merkille jv:n puolella. Muut asiat painottuvat nykypäivänä ja se on täysin ok, jos se vain on selvä kaikille. Jännityksen, rentouden, jouston, kesivartalon hengittämisen, toffeemaisen vellomisen, liikkeen sisäisen dynamiikan vaihtelun ja impulssien hyödyntämisen painotukset taas näkisin vahvoina oppiaineksina tanssillisessa voimistelussa. Mutta missään tapauksessa tämä virtaavuusasia ei ole helppoa tanvon puolellakaan, sitä ei saa harjoittelematta ja fokusoimatta virtaavuusharjoitteisiin (joita olen aiemmissa postauksissa nostanutkin esiin).

Jv:sta tanvolla olisi paljon opittavaa jalkatekniikassa, liikkuvuudessa ja ylipäänsä fysiikan kehittämisessä. Ihailen niitä jv:n kevyennäköisiä uljaita hyppyjä ja jalkaterän käyttöä, usein tosin harjoittelumäärät ovat ihan eri luokkaa jv:ssa ja tanvossa, joten ihan samoihin tuloksiin fysiikassa ei päästä, mutta näen sen niin, että jokainen joukkue tanvossa määritelköön omat tavoitteensa fyysisyyden suhteen. Jokaisen joukkueen on tehtävä töitä edes ylläpitääkseen tietyn fyysisen tasonsa, mutta ei ole siis kiellettyä hypätä isosti ja nostaa jalkaa korvaan, kunhan tekee sen virtaavasti venyen ;) Riittävää fysiikka joka tapauksessa tanvossakin tarvitaan, jotta liikemateriaali monipuolistuisi ja liikelaajuuksien kautta saataisiin näyttävyyttä lavalle. Se, mitä hieman ihmettelen jv:ssa joidenkin joukkueiden kohdalla, on lantion liikkuvuudesta lähtevät jalkojen linjaukset yhdistettynä huonoon keskivartalon kannatukseen. Esim. kellistys, tiltti tasapainoina ovat pahannäköisiä, jos ne toteutetaan "väkisin" kun oikeaa tekniikkaa, voimaa ja liikkuvuutta ei ole. Ylipäänsä näen enemmän jv:n puolella joukkueille taitotason rimaa hipovia liikevalintoja, tanvossa mennään enemmän mukavuusalueella (mikä taas ei sekään ole tavoiteltavaa..). Tasapainoasentoihin meno ja niistä poistuminen on tai voisi olla erilaista jv:ssa ja tanvossa. Tasapainoasento syntyisi tanvossa jälleen vähitellen venymisen avulla eikä liike kokonaan pysähtyisi missään vaiheessa. Liikkeen hallittu jarruttaminen poistuttaessa olisi myös tärkeää. JV:ssahan tasapainossa ja sen pysäytetyssä muodossa on pysyttävä jotta siitä saa tietyt pisteet.          

Koreografia

Se, mitä tanvolla on oppimista koreografisesti jv:n puolelta ovat persoonalliset alku- ja loppukuviot. Ne ovat todella taiteellisia ja mielenkiintoisia, aivan kuin koruja jv-ohjelmissa, niihin selvästi panostetaan! Miksi ihmeessä ei tanvon puolella vaikka mitään rajoitteita ei ole?! Samoin tilankäyttö, kuvioiden ja tasojen nopea huomaamaton vaihtuminen on jv:ssa ihaltavaa! Aika pitkälti kuvioista toiseen siirrytään kävely-, juoksusarjalla tai pyörähdyksellä, mutta eivät ne sen monipuolisempia juuri ole tanvon puolellakaan. Jotkut joukkueet osaavat tämän mahtavasti, mutta molemmat suuntaukset voisivat kokonaisuutena miettiä erilaisia tapoja siirtymisiiin (askelikoilla, hyppelyillä, hypyillä, askeleen ja vartaloliikkeen yhdistelmällä, juoksun ja persoonallisten käsien yhdistelmällä, lattian kautta jne.) Tanvossa kuvion muodostamisia voisi toteuttaa enemmän vaiheittain ja ykisttäisten ihmisten siirtymisillä osana liikesarjaa. Usein tanvokoreografia rakentuu siten, että liikesarjaa toteutetaan vain ehjässä kuviossa ja sitten taas koko porukka siirtyy uuteen kuvioon. Tällöin intensiteetti helposti lässähtää näissä siirtymäkohdissa. Sitäkin ihmettelen, miksi tanvossa ei esim. rohkeammin hyödynnetä eri suuntiin siirtymisiä ja liikkeen muodon kalibrointia eri kuvakulmista ja tasoista. Puuttuuko tanvon puolelta tiettyä avaruudellista hahmottamista ja kolmiulotteisuuden hyödyntämistä? Tanvo perustaa koreografiansa edelleen pitkälti harmoniaan ja moni koreografi ajattelee sen melko yksipuolisesti: samaa liikettä samassa tasossa, helpossa kuviossa toteutettavaksi ja lisäksi liikkeissä usein on paljon toistoa. Dynamiikkaa (tempon ja voimanvaihtelua, kohokohtia) ei juuri tanvossa ole mikä voi johtua myös pinttyneestä mielikuvasta musiikin valinnassa (mielellään joku naisartistin balladi, joka melodialtaan on kaunis, mutta dynamiikaltaan köyhä ja koska musiikkia ei oikein osata rikkoakaan tai hyödyntää melodian sävelkulkua koreografian rakentamisessa on helpompaa lillutella), mikä voi tehdä koreografiastakin vähän tylsän. Tällöin koreografiasta tulee "lättänää läjävoimistelua" vaikka mahdollisuuksia monenlaiseen muuhunkin ratkaisuun olisi.

Se, mitä soisin taas enemmän jv:n oppivan tanvosta, on ryhmän sisäinen vuorovaikutus/tunnetilat/intensiteetti/läsnäolo. Miten pääsisi keimailusta ja "liikkeiden esittämisestä/suorittamisesta" liikkeiden tulkintaan, idean/teeman kerrontaan? Edelleen jv:n puolella näkee paljon päälleliimattua hymyä tai vastaavasti mitäänsanomatonta ilmeettömyyttä. Eläytyminen, heittäytyminen, keho instrumenttina, mitä se itse asiassa voisi tarkoittaa? Parhaimmillaan jv-ohjelma on yllätyksellinen ja oivaltava, mutta paljon näkee myös ohjelmia, jotka toistavat moneen kertaan nähtyjä liikkeitä/liikesarjoja/nostoja ja niiden rakentuminen on todella ennalta-arvattavaa. Ihan ymmärrettävää sinänsä, koska säännöt tavallaan painostavat vaikeusosien "alleviivaamiseenkin" etenkin nuorimmissa sarjoissa, joissa liikenyansseja on vielä haastava toteuttaa. Koska jv-ohjelmaan ahdetaan paljon tavaraa suhteellisen lyhyeen aikaan ja liiketempo on vauhdikasta, käy helposti niin, että katsoja ei ehdi napata hetkestä kiinni ja tietty tarinallisuus kärsii. Silloin jää ne liikutuksen kyyneleet kyynelehtimättä, koska katsoja ei yksinkertaisesti ehdi tehdä omaa tulkintaansa hetkistä. Kylmät väreet toki voidaan saada aikaan voimalla, tempuilla ja tempollakin.  

Kulttuuri

Olen pistänyt merkille, että jv:n puolella valmentajat ja tuomarit ovat aina viimesen päälle tälläytyneitä. Ei siellä kuljeta verkkareissa ja virttyneissä paidoissa ja tukka ja meikkikin on aina kohillaan :D Tuomareilla tosin taitaa olla ihan pukukoodikin. Ja voi sitä bling blingien määrää esiintyjien puvuissa, hiuksissa ja kasvoissa! Mitä säihkyvämpi tai neompi sen parempi ;) Ja voi sitä vaatimattomuuden määrää tanvon puolella, yksinkertainen mekko päälle ja "nudemeikki" ja avot valmiina lavalle ;) Tuotteistaminen on myös jv:n puolella pidemmälle viedynpää kuin tanvossa. Seuran verkkarit ei oo enää mitään, vaan nimenomaan se oman joukkueen tuotteistaminen/tuotteet ja tietty jokaisella itseään arvostavalla joukkueella on oma blogi ja fanit! Panderollit on kyllä kivoja. Miksei tanvossa näy joukkuepanderolleja ja maskotteja (ai niin joo, ku ei tanvossa juuri ole niitä organisoituja kisoja...)? Huvittavaa on se jv-valmentajien härpäkkeiden määrä, järkkäri ja tabletti nyt ainakin pitää olla. Toisaalta tunnen suurta sielunkumppanuutta niihin joihinkin valkkuihin, jotka elävät joukkueensa suorituksen paikallaan pomppien, elehtien ja liitoksistaan ratketen, siinä ei sitte järkkärit ja tabletit enää pysykään käsissä :D

No mikäs tämä pakkotaputtamiskulttuuri jv:ssa sitte on? Siis argh, minä, joka katsojana haluaisin juurikin eläytyä joukkueen kerronnallisuuteen, kokea erilaisia tunnelmia ja fiiliksiä, kuinka keho soittaa kuultavaa musiikkia, yhdessä luovat synteesin, pakotetaankin kuuntelemaan joko sellaista hiukan epäsynkassa menevää hidasta kannustustaputusta tai mieletöntä rynkytystä ja kiljumista kesken ohjelman. Tämä varmasti osittain ohjaa myös valmentajia valitsemaan "yleisöönmenevän, mukaansatempaavan" biisin kuin puhtaasti muista lähtökohdista nousevan. Täytyy sanoa, että onneksi tanvon puolella vielä pääsee nauttimaan itse esityksestä sellaisenaan, minä katsojana saan rauhan  omille tulkinnoilleni ja elämyksilleni. Mutta tanvossa soisi joukkueiden seuraavan toisten joukkueiden esityksiä enemmän ja antavan aikaa koko tapahtumalle. Tanvolaiset kun jostain kumman syystä elävät sellaista vähän puolittaista sitoutumista harrastukseensa. Käydään tekemässä oma suoritus ja mielellään illaksi kotiin, kun on katsos ne opiskelut, perheet ja sitä muutakin elämää. Mitä mitä mitä? Silloin HARVOIN kun on mahdollisuus nähdä ja kokea kanssasisarien taideteoksia, oppia toisiltamme ja raatailla kuulumisia, niin jo kiirehditään kotiin. Höh.

Tämän postauksen kirjoitin virne naamallani, mutta rakkaudella ja omistan sen kaikille ihanille tanssillisen voimistelun ja joukkuevoimistelun ystävilleni, joiden kanssa olen lukuisia herkullisia keskusteluja saanut käydä ja toivon mukaan saan käydä jatkossakin :) Sana on vapaa!