Kohta on taas valtakunnalliset kisat, joten ohjelman muuttaminen, koristelu, parastaminen, tuunaus on ajankohtaista. Alueelliset kisat toimivat (ainakin minulle koreografina ja valmentajana) tärkeänä välietappina päätavoitetta kohti: ohjelma on siis joten kuten kasassa, mutta suoritus on vielä epävarma ja koreografia sellainen "peruskakku", joka kaipaa kovasti koristelua ja herkullistamista. Useita koreografioita tehneenä tiedän peruskakun reseptin: se tulee koostua monipuolisuudesta ja kerroksellisuudesta. Siinä tulee olla tasoja, suuntia, kaanonia, roolituksia, yllätyksiä, kuvioiden erilaista muodostumista ja kohokohtia oikeaa suoritustekniikkaa unohtamatta. Tänä vuonna en kuitenkaan halua koostaa koreografiaa erilaisista elementeistä, vain "koska se kuuluu asiaan", vaan jokaisessa käden ojennuksessa, lattialle menossa ja roolituksessa tulee olla jokin mieli / tarkoitus. Ohjelman parastamiseen liittyy koreografian koristelun lisäksi suoritusvarmuuden saavuttaminen. Varmuuden myötä esiintyjä pääsee ohjelmaan kunnolla käsiksi ja itse asiassa suorittamisen sijaan nauttii esiintymisestä. Tätä kautta myös yleisö saa kokemuksesta jotain itselleen ja syntyy jaettu elämys. Siinäpä sitä, tavoiteltavaa...
Millaisiin asioihin sitten kakun herkullistamisessa kiinnitän itse huomiota?
Ensimmäinen asia, johon erityisesti tänä vuonna haluan kiinnittää huomiota on yksittäisten liikkeiden ja liikesarjojen funktionaalisuus tarinan suhteen, niiden tulee kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tässä suhteessa minun on koreografina mietittävä eri asioita kuin valmentajana. Koreografina haluan paitsi vangita katsojan tarkkaavaisuuden ja tarjota muutaman yllätyksenkin myös tarjota esiintyjälle sopivasti haastetta ja miellekkyyttä tulkita tarinaa. Koreografina punnitsen, valitsenko symmetrisyyden vai epäsymmetrisyyden. Karsin hosumista ja liikaa tavaraa tietyistä osioista ja yritän lisätä ripauksen omaperäisyyttä "tylsiin toistoihin ja itsestäänselvyyksiin". Erikoisuuden tavoittelu ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, yritän pitää mielessä kysymyksen miksi, en vain miten. Valmentajana taas mallaan käsien, jalkojen, pään, vartalon kulmia, impulssia, suuntaa, ryhtiä, katsekontakteja, terävyyttä ja pehmeyttä. Mietin tarkkaan, miten asettelen palaset kohdilleen niin, että jokainen pääsee näyttämään parhaat kuvakulmansa, vahvuutensa ja joukkueessani vallitsevat erilaiset voimistelutaustat esiintyjien kesken löytävät yhteisen kielen.
Toinen tärkeä elementti, jota olen painottanut tänä vuonna on kommunikointi / vuorovaikutus / kontakti / ryhmädynamiikka. En halua ohjelmasta yleisölle keikistelemistä, vaan tarinan elämistä ryhmän sisällä. Näin yleisö saa toivoakseni enemminkin tulkita, mitä lavalla tapahtuu liikkeen keinoin kuin vain seurata itse liikettä. Tämä vaatii voimistelijoilta mukavuusalueelta poistumista, toisen ihmisen lähelle päästämistä, toiselle tilaa antamista, tukemista, aitoa katsekontaktia, toisen impulssiin reagoimista. Se ei ole ihan helppoa, on ylitettävä reviirit ja siedettävä tiettyä vaivaantumisen tunnetta.
Kolmas huomionarvoinen elementti on tulkinta. Tulkinta sisältää sekä musiikin että tarinan tulkinnan, ilmaisemisen. Tulkinta on ryhmässä hengittämistä, musiikin tunnelman ja rytmin, nyanssien esiin nostamista, yhtäältä olemista yhtenä ja toisaalta omana itsenä. Sielun puhaltamista liikesarjaan. Se vaatii keskittymistä, läsnäoloa ja ohjelmaan sisään sukeltamista jokaisen omista lähtökohdista. Ehkä pahinta olisikin viilipyttymäisen kylmä liikkeiden peräkkäin suoritus. Jopa se opeteltu hammashymy on ehkä parempi, joskaan ei riittävä.
Suoritusvarmuuden saavuttamiseen on monia tapoja, mutta kaikkiin niihin liittyy tavalla tai toisella toisto, toisto ja toisto. Yleisin tapa lienee ohjelman jakaminen moneen osioon, joita kerrallaan toistetaan useita kertoja ilman musiikkia ja musiikin kanssa. Osiot voi nimetä tunnelman tai liikesukujen mukaan ja ne voidaan jakaa vaikkapa dynamiikan perusteella, jotta tulkinnan / ilmaisun harjoittelua samalla helpotetaan ja selkiytetään. Näistä osioiden toistoista päästään ainakin jossakin vaiheessa koko ohjelman toistoihin. Toistojen välillä suorituksesta annetaan palautetta valmentajan johdolla ja esiintyjältä toiselle. Itsearviointia ei kuitenkaan kannata unohtaa, jokaisen esiintyjän kehittymisen edellytyksenä on terve itsekriittisyys ja oman tekemisen suhteuttaminen muuhun ryhmään. Toistoja voi tehdä myös mentaalisesti ja se on monelle tehokas oppimisen väline esimerkiksi harjoituskertojen välillä hetkeä ennen yöunia. Suoritusten videointi ja analysointi on myös tehokas tapa ja parhaisiin tuloksiin päästään, kun analysointi toteutetaan sekä itsekseen, valmentajan johdolla että ryhmänä. Nykyään vaikkapa facebook ja sen mahdollistamat suljetut ryhmät mahdollistavat helposti videoiden jakamisen ryhmän jäsenten kesken. Joukkueen suorituksen arviointi vaatii tarkkaa silmää, pitkäjänteisyyttä, jatkuvaa priorisoimista sekä tietynlaista avaruudellista hahmottamista ja kolmiulotteisuuden käsitteellistämistä niin, että jokainen joukkueen jäsen ymmärtää muokata omaa tekemistään yhteisten tavoitteiden suunnassa. Tässä(kin) asiassa minulla on valmentajana todella paljon kehittymisen varaa... :)
Koko jutun pointti tiivistyy kuitenkin hyvin Nigel Lythgoe:n toteamassa, eihän unohdeta sitä optimaaliseen suoritukseen pyrkiessämme: "Sometimes we forget to dance because the steps are in the way." Tsemppiä meille kaikille kevään tapahtumissa ja rohkeutta itsemme likoon laittamisessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti