Vieraileva kynä: Iina Heikkinen - Näkökulma nuorten tanssillisen voimistelun treenaamiseen

”Tanssillisen voimistelun tuntimalleja on varmasti yhtä monta kuin ohjaajia ja paljon riippuu myös ryhmästä, sen resursseista ja tavoitteista mitä tunneilla tehdään”, kirjoitti Sanna blogiinsa kaksi vuotta sitten elokuussa 2011. Koska Sannan esittämät tuntimallit ja treenitavat ovat pitkälti käsitelleet aikuisryhmien harjoittelua (johtuen luonnollisesti blogistin omista ohjattavista ryhmistä), tuon mielelläni keskusteluun näkökulmaa nuoremman polven tanssillisen voimistelun harrastamisesta, kun sellaista minulta pyydettiin. Sinänsä omakaan joukkueeni ei enää edusta varsinaista nuorten ryhmää ikähaarukan ollessa 20-29 v., mutta sanotaanko että nuorekasta kuitenkin J.

Vaikka Sannan blogiin omaa näkökulmaani tuonkin esiin, ovat juuremme hyvin pitkälti samasta mullasta; olenhan voimistellut Sannan ohjaamissa ryhmissä enemmän tai vähemmän aktiivisesti viimeisen 15 vuoden ajan. Sannasta poiketen en kuitenkaan ole harrastanut päivääkään joukkuevoimistelua, vaan kaikki opittu on tullut nimenomaan perinteisen naisvoimistelun – sittemmin tanssillisen voimistelun kautta. Ohjaaja-valmentajaurani myötä olen seurannut tanssillisen ja myös joukkuevoimistelun maailmaa suurella mielenkiinnolla, mutta varsinainen lajin vaihto ei ole kiehtonut koskaan. Koenkin ottavani rusinat pullasta, kun imen JV-puolelta ideoita, oppia ja vaikutteita, ja siirrän niistä parhaaksi katsomani tanssillisen voimistelun puolelle juuri sellaisina, kuin ne minun mielestäni hyviltä tuntuvat.

Tanssillisen voimistelun kilpailuissa näkee paljon entisiä joukkuevoimistelijoita, jotka siirtyvät tanvon puolelle kilpauransa ehtoopuolella tai hakemaan menestystä vähemmällä harjoittelulla (oma keskustelunaiheensa varmasti olisi, onko tanssillinen voimistelu yhtä kuin joukkuevoimistelu vähemmällä harjoittelulla – omasta mielestäni ei). On kuitenkin tärkeää tuoda näkyväksi, että maastamme löytyy ryhmiä ja seuroja, joissa kasvetaan nimenomaan tanssilliseen voimisteluun alusta alkaen. Tällaiselta pohjalta aloitin oman urani valmentajana toistakymmentä vuotta sitten, ja silloinen pikkutyttöjen ryhmä on nyttemmin kasvanut lapsuus- ja nuoruusvuosien harjoittelun jälkeen aikuisten sarjaan. Harjoittelu on läpi vuosien ollut tavoitteellista niin tyttöjen taitojen, fysiikan, ilmaisun kuin koreografioidenkin puitteissa. Erot aikuisten tanvo-tuntien (varsinaisesta FlowGymnasticsista puhumattakaan) treenikulttuuriin tulevat varmasti parhaiten esiin juuri fyysisten ominaisuuksien harjoittamisessa: balettisarjat ovat usein pitkiä ja raskaita, keskivartalon lihaksia treenataan kovemmalla intensiteetillä (ja vähemmän lajinomaisuutta ja sarjoja miettien vaan raakaan voimaan keskittyen) ja aikaa käytetään myös ponnistusvoiman harjoittamiseen. Koska en varsinaisissa joukkuevoimisteluharjoituksissa koskaan ole itse ollut, perustuu erojen peilaaminen lähinnä mutu-tuntumaan, mutta kuulemani ja näkemäni perusteella jv:n perustreeneissä ei yleensä harjoiteta sarjoja ihan vain ”voimistelemisen ilosta”, vaan tekeminen perustuu joko puhtaaseen taito-/fysiikkatreeniin tai ohjelmaan. Korjatkaa jos olen väärässä!

Kuten sanottu, poimin silmät kiiluen erilaisia vinkkejä ja treenimalleja jv:n puolelta ja olen kaikenlaisten voimistelublogien suurkuluttaja. Tätä taustaa ja omaa tanvo-filosofiaani vasten koen valtavan ärsyttävänä, jos tanssillisen voimistelun harrastajia ”hillitään” turhan takia taitojen ja fyysisten ominaisuuksien kehittämisessä; ikään kuin tässä rakkaassa lajissamme olisi kiellettyä hypätä isosti, nostaa jalkaa ja taivuttaa selkää. Kuten Sannakin on blogissaan monen monta kertaa tuonut esiin: melkein mitä vaan voi tehdä, kunhan sen tekee keskustalähtöisesti ja virtaavasti! Omassa valmennustyössäni (sekä näiden nyt jo aikuisten että kasvamassa olevan jumppakoulu-ryhmän kanssa) haluan tehdä parhaani, jotta tyttöjen liikkuvuus, voima, kehonhallinta ja ponnistusvoima antaisivat mahdollisimman hyvät lähtökohdat mitä upeampien liikkeiden ja ohjelmien suorittamiseen. Jos ja kun haluamme tehdä tanssillisesta voimistelusta varteenotettavan ja mielenkiintoisen vaihtoehdon myös nuorille harrastajille, täytyy meidän tarjota riittävästi fyysistä tekemistä jo ihan puhtaasti kunnon kohottamisen, mutta myös mielenkiinnon säilyttämisen vuoksi.

Sitten teoriasta käytäntöön: esittelen tässä jonkinlaista karkeaa runkoa siitä, millaiset nuorten/nuorten aikuisten tanssillisen voimistelun perustreenit meilläpäin ovat. Toivoisin todella, että kommenttilaariin sataisi viestejä puolesta ja vastaan, sillä olisi valtavan mielenkiintoista tietää, miten muualla Suomessa nuoria tanvon taitajia treenautetaan! Valotettakoon taustaa vielä sen verran, että oma ryhmäni harjoittelee kahdesti viikossa 1,5 h kerrallaan. Muutama vuosi sitten treenikertoja oli vielä kolme, mutta ryhmäläisten tultua aikuisikään alkoi osalla porukasta aikataulut tulla liian tiukoiksi – tarkalleen ottaen osalle olisi riittänyt yksikin treenikerta viikossa osan halutessa pitää edelleen ne kolme – joten joustimme kultaiselle keskitielle. Itse en kuitenkaan (ainakaan tällä hetkellä) motivoituisi vain kerran viikossa valmentamisesta, sillä etenkin ohjelmaa tehdessä koen, että tuo kaksikin kertaa viikossa meinaa välillä tuntua liian vähältä ajalta. Toinen viikoittaisista treeneistämme on ollut pienehkössä peilisalissa, jolloin olemme painottaneet näissä harkoissa vartalotekniikkaa ja balettia, ja toinen isossa koulun salissa, jossa pääpaino on ollut hypyissä.

Lämmittely tehdään yleensä liikkuen joko salin nurkasta nurkkaan tai päästä päähän, ja se on pitänyt sisällään erilaisia askelikkoja, hyppelyitä ja pieniä hyppyjä,  usein yhdistettynä jonkinlaiseen ylävartalon lämmittämiseen. Käytännössä siis esimerkiksi vaihtoaskelta, hyppyaskelta, nilkkajuoksua, go-go –hyppyä, päkiä- ja kyykkykäyntiä, pientä harppaa ja erilaisia jalanheittoja. Näitä on tehty sekä yksitellen että sarjoina, ja usein mukaan on liitetty erilaisia käsiliikkeitä, ylävartalon pyöristystä ja avausta sekä erilaisia taivutuksia. Toisinaan tunti on aloitettu rauhallisemmin keskilattialta vartalopainotteisesti, jolloin sarjat ovat olleet enemmän tai vähemmän samankaltaisia kuin Sannan blogissaan aikaisemmin esittelemät lämmittelyt. Välillä on tehty jotain aivan muuta, kuten lämmitelty naruhypyillä, salin ympäri juosten ja hyppien liikkuen tai jopa jonkinlaisella leikillä tai pallopelillä.

Lämmittelyn jälkeen keskitytään lihasvoimaan. Peilisalin harjoituksissa on yleensä tehty erilliset sarjat vatsa- ja selkälihaksille, kun taas koulusalissa on usein tehty kuntopiirinä ponnistusvoima- ja kimmoisuusharjoitteita ja vähemmän/tiiviimmin keskivartalon voimaa. Tämän jälkeen on siirrytty jalkatekniikkaan ja tehty balettisarjaa joko keskilattialla seisten, istuen tai maaten tai vaihtoehtoisesti tangolla. Balettisarjat ovat sinänsä olleet varsin yksinkertaisia ja keskittyneet erilaisiin pliéihin, päkiöille nousuihin ja tendu- (eli oululaisittain harjaus-)harjoitteisiin. Näihin on lisätty myös jalanheittoja- ja pitoja lattiatasossa tai seisten koko jalalla tai päkiällä, tangosta tukea hakien tai keskilattialla. Kaiken tämän jälkeen tytöt tekevät avaavat venyttelyt ja lämmittävät myös selkää, jos sitä ei aiemmin ole kunnolla lämmitetty.

Suurimman osan kaudesta seuraavat minuutit harjoituksissa kuluvat ohjelman harjoittelemiseen ja hiomiseen. Tavallisesti (jos ajatuksena on, että alueellinen Show-kilpailu järjestetään vuoden vaihteessa kuten se meillä täällä Pohjois-Suomessa yleensä on järjestetty) ohjelmaa ryhdytään harjoittelemaan joskus syysloman kieppeillä, joten alkusyksyssä (ja myöhemmin keväällä alueellisen ja valtakunnallisen Shown välissä) on hyvin aikaa perustekniikan ja erilaisten sarjojen treenaamiseen. Viikon toisissa harjoituksissa tässä kohdassa keskitytään tavallisesti lajihyppyjen treenaamiseen. Etenkin tyttöjen ollessa nuorempia pohjasin kausisuunnitelman aina seuramme tanssillisen voimistelun opetussuunnitelmaan, eli ennen kauden alkua kokosin OPS:sta listan liikkeistä, jotka ovat tulevan vuoden tavoitteina, ja mietin opetettavat sarjat ja tulevan koreografian niiden pohjalta. Nykyään OPS on tämän ryhmän kohdalta aika lailla läpi kahlattu, joten ohjelmat ja sarjat voivat lähteä liikkeelle vapaammalta pohjalta. Yleensä tunneilla treenattavissa sarjoissa on siis ainakin jonkinlainen yhtymäkohta kauden kilpaohjelmaan, mutta tämä ei ole mitenkään välttämätöntä. Käyttämäni musiikit ovat yleensä tämän päivän (tai ainakin vuosikymmenen) populaarimusiikkia, ja vinkkejä tulevan kauden treenimusiikkeihin olenkin pyytänyt usein joukkueeni voimistelijoilta, jotta äänimaailma miellyttäisi jokaista edes joskus J. Sarjojen sisällöt ovat olleet monenlaisia, yleensä käytettävän musiikin sävyn mukaan, mutta liikekielessä olen vahvasti painottanut tanssillisen voimistelun tekniikkaa. Jos harjoituksissa ei olla tehty mitään erillistä ilmaisuharjoitetta, on tähän sarjaosioon usein liitetty joitain elementtejä esiintymisestä, ilmaisusta ja/tai improvisaatiosta. Käytännössä ollaan vähintäänkin esitetty sarjaa ryhmän toiselle puolikkaalle, muokattu sitä (esimerkiksi hidastettu/nopeutettu/lisätty/vähennetty liikkeitä oman mieltymyksen mukaan), tehty sarjaa erilaiseen musiikkiin, luotu sarjalle jatkoa itsenäisesti/pareittain/ryhmissä… Samaa sarjaa on myös saatettu tehdä kahdella peräkkäisellä treenikerralla, jolloin ensimmäisellä kerralla on keskitytty sarjan opetteluun ja omaksumiseen, ja toisella kerralla käytetty sitä ilmaisuharjoitteiden pohjana.

Jokaisen harjoituskerran päättää venyttely, mutta siihen käytettävissä oleva aika vaihtelee suuresti. Jalo ajatus on käyttää venyttelyyn joka kerta vähintään 20 minuuttia, mutta etenkin kisojen lähestyessä aika typistyy muutamaan minuuttiin ja valmentajan hurskaaseen ”muistakaa venytellä kotona” –toivotukseen. Joka tapauksessa liikkuvuus on mielestäni voimistelulajissa avainasemassa – toki niin, että tavoitteet vaihtelevat ikäryhmän ja taito-/tavoitetason mukaan. Oleellista mielestäni on se, että hyvä liikkuvuus antaa mahdollisuudet tehdä ohjelmassa esimerkiksi isoja hyppyjä tai tasapainoja, mutta en niinkään näe notkeutta itsessään mitenkään erikoisena juttuna (siis että ohjelmassa tehdään spagaati sen vuoksi, että näytetään, että ”Katsokaas, mepäs ollaan näin notkeita!”). Liikkuvuus, samoin kuin voima, on mielestäni apuväline voimistellessa, ei itseisarvo.

Näin siis harjoittelee nuorten aikuisten tanvo-joukkue meilläpäin. Kun Showssa katsoo nuorten ja nuorten aikuisten ryhmien esityksiä, huomaa, että luultavasti painopisteet ja tekemisen tapa vaihtelevat eri puolilla Suomea. Kuulisinkin mielelläni kommentteja ja kritiikkiä aiheesta, sillä koen, että nuorten tanssillinen voimistelu on tällä hetkellä Voimisteluliitossa valitettavan pimennossa. Jotain varmasti tapahtuu ja tehdään Jumppakoulun ja FlowGymnasticsin välissä, mutta mitä? Kertokaapa muutkin omia näkemyksiänne J.